Päivä Mumbaissa

1984

Kaikki Orwellistit arvostavat jos saavat lennon numeroksi AI 1984.

Niin minäkin. Huoneessa 101 kohdataan ihmisen pahimpia pelkoja, en muista mitä ne oli Winstonilla, mutta jos tämä teoria pitää paikkansa, niin minun pahin pelkoni on keskustelutaidon puute. Nyt se on kohdattu viimein. Vieruskaverini oli nuorehko luku- ja kirjoitustaidoton huonekalutyöntekijä, joka puhui hyvää hindiä, english no speak. "Keskusteltiin" siinä sitten hetki ja ymmärsin että kaveri tarvitsee apua maahantulolomakkeen täyttämiseen. Siinä sitten yritin selvittää onko hänellä esim. NRI (non-resident indian) status ja OCR leimaa passissaan ja muuta mukavaa mitä yleensä pitää täytellä lomakkeisiin. Täyttelin kaverille kaikki oikein mitä passista löytyi tietoa ja loput veikkailin. Kai se vähän sinnepäin meni.

Jos joskus juututte esim. intiassa intialaisen taakse passintarkastusjonoon, niin nyt tiedätte syyn.

Elmo viimein intiassa

Lentokonesapuskat oli hyvät ja maukkaat.

Tästedes pitää muistaa tilata ekstra mietoa eikä ekstra tulista niinkuin kotosalla. Myös raakajuomat ja suolapähkinä kuului hintaan, lentoemäntä ihmetteli kun otin vain yhdet pähkinät ja yhden rommiviskin enkä kahta niinkuin kaikki muut. Yritin nukkua ja sain kaks ja puoltuntisesta lennosta nukuttua sen puolikkaan tunnin. No, mennään sitten samoilla silmillä.

Lentokone laskeutui erittäin erittäin pehmeästi kentälle. Tässä mun koko elämäni lentojen top kolme laskeutumista aka. supersoft landings. Tapahtumisjärjestyksessä.

• Asiana Airlines (27MAR04 OZ3353 ICN-PVG)
• Norwegian (26NOV12 DY1521 KBP-OSL)
• Air India (01MAR13 AI1984 DXB-BOM)

Oltiin sovittu työkaverin kanssa, että sen sisko, joka asuu Mumbaissa, tapaa meidät ja lainaa mulle SIM-korttia että pääsen facebookkiin ja soittamaan. Sen numero ei kuitenkaan toiminut kun soitin kännykästäni, ostettiin viidenkymmenen rupian puhelinkortti eikä se numero toiminut automaatistakaan. Mitäs nyt tehdään? No, ajettiin pre-paid taksilla (590 rupiaa) lentokentältä Victoria Stationille, mikä on iso ja viktoriaanisen tyylinen rakennus jonka sisälle rautatiekiskot päättyvät. Aseman sisällä oli surina kuin mehiläispesässä ja sen verran oli ihmisvirtoja liikkeellä (2.5 miljoonaa ihmistä päivässä) ettei ihme. Puikattiin parin mehiläisvirran läpi ns. aukeammille apajille ja suunnistettiin lattialla nukkuvien tai muuten vaan seisoskelevien ihmisten ohi kohti Cloak Roomia. Heitettiin laukut säilytykseen, tosin joku tarra piti ensin leimata että ne on läpivalaistu. Säilytysjamppa osoitteli sormella ja puhui hindiä, lähdettiin seuraamaan sormen osoittamaan suuntaan ja kkkyyylllähän sieltä se x-ray löytyi. Heitettiin laukut viimein säilytykseen ja baanalle.

Mentiin ensimmäiseen nettikahvilaan ja todettiin että ei täällä puhuta englantia niin paljon kuin kuvittelimme. Kuitenkin koulutetumman intialaisen löytäminen on helppoa ja heti kohta joku löytyy joka auttaa meitä apinoita. Tosi vähän on mitään koijareita liikkeellä, mitä nyt lentokentän ulkopuolella kun pysähdyttiin (taksikuskin piti leimata jotain papereita) niin heti tuli kerjäläislapsia muutama. Illalla myös rautatieaseman tienoilla oli kerjäläisiä jotka tarttuivat röyhkeästi pepsipulloon kiinni, mutta kyllähän minä nyt suomalaisena pullostani kiinni puristan, perkele.

Eka fiiliksinä mainittakoon että savusumu on sankka ja ihmisiä riittää. Kaupunkimaisema on karu ja monotoninen, länsimaista keskustaa tai pilvenpiirtäjiä ei näkynyt. Tai kuten Tropico sen tiivisti aamukuuden ruuhkan taksimatkassa lentokentältä keskustaan "tunti ajettu ja sama paska vaan jatkuu ja jatkuu". Baanalla nyt ei mitään ihmeitä, väsyneenä käveltiin kaikki päänähtävyydet; Taj Mahal Palace länkkärihotelli missä oli joskus pommiteltu; Leopold cafe jossa joskus hippiaikoina länkkärit oli tehneet hämäriä diilejään, nyt siellä vain rahastetaan ylihintaisilla juomilla ja ruuilla; ja Gateway of India, josta viimeiset britit ovat kuulemma aikanaan lähteneet. Käytiin välillä ilmastoidussa Fort Starbucks linnakkeessa rentoutumassa mokkafrapputsiinon ja ilmaisen wifin avulla. Tosin kaikista sähkölaitteista oli sähkö loppunut tai loppumassa, joten pakollisten facebook statuspäivitysten lisäksi ei paljon surffailtu. Vaan mitäpä sitä muuta.

Teknologinen läpimurto

Tropico ihmetteli että mahtaako Elmo saada älyluuriaan takaisin kun jätin sen kadulla kolvi kädessä luureja huoltavalle teknosuutarille.

Intia on rehellinen maa, täällä ei varasteta tavaroita, täällä huijataan rahaa. Ja jos tulet huijatuksi, niin omaa hölmöyttä, mitäs olit naiivi turisti ja maksoit 600 rupiaa kännykän huollosta. No, sain kuitenkin luurini takaisin ja siihen oli "päivitetty" vanha pipari käyttöjärjestelmä. No, ehkä se toimii paremmin intian kuumuudessa kuin jäätelövoileipä. Käytiin AirTel:n konttorilla passi- ja viisumikopion ja passikuvan kanssa ja saatiin molemmat prepaid SIM-kortti, kunhan ensin keksittiin lounarista eli Lonely Planet matkaoppaasta paikallisen hotellin osoite ja selitys miksei meidän nimiä löydy hotellin vieraslistalta. Puhelinyhtiön edustaja nimittäin soitti sinne ja varmisti että todella asutaan siellä. Selitettiin jotain visa electronista ja hotellien huonoista varaussysteemeistä. Dubain hotellin varauksen oli hoitanut Tropico ja jostain syystä hotellilla sitten hotellin systeemissä varaajana oli Mr Elmo. Pelkällä etunimellä. Näin se maine kiirii miestä edellä. Summa summarum, mä heitin 1750 rupiaa pöytään ja sain SIM-kortin sillä lupauksella että siinä on 400min puheaikaa ja unlimited data. Toivottavasti toimii, Goa:lla menee nimittäin roamingiksi jo. Joku aktivointijuttu piti soittaa vielä illalla ja oli ihan must että soittaa Mumbaista eikä seuraavana päivänä Goalta.

Nauttikaa nyt siellä kylmässä kotisuomessa edes siitä että Helsinkiläinen kännykkäliittymä on samanhintainen Lapissakin.

Lähiöseikkailu

Oltiin aamupäivä soiteltu ja tekstailtu työkaverin siskolle ja itse työkaverillekin, kun sain sille norjalaiseen numeroon soittaa, mutta en intialaiseen. Kiitos Omnitel (owned by Sonera) luottamuksesta. Jotenkin oltiin saatu sumplittua treffit sen työkaverin siskon työpaikan tuntumaan, jonnekin Santa Cruz ja Bandra asemien välimaastoon, Mumbain yliopiston viereen. Ei kun leffasta tuttu Tata merkkinen mittariauto alle ja menoksi. Oltiin tingitty menomatkan hinnaksi viissataa rupiaa. No, puolitoista tuntia ajettuamme (tosin pysähdyttiin kun työkaverin sisko antoi taksikuskille tarkempia ohjeita) olimme määränpäässä, Kalima marketilla parkissa. Soitellaan taas intia-norja-intia-norja-intia viestiketjulla ja opitaan että työkaverin sisko on työpalaverissa kiinni. Otettiin valokuvat muistoksi ja totesimme että ei tässä mittään, bisnekset on nyt tehty, nokka takaisin kohti mehiläispesää. Paluumatka kesti vain tunnin. Maksettiin 1300 rupiaa ja 50 dirhamin tuliaissuklaat päälle. Kun ei sitä työkaverin siskoa löytynyt. Taksikuski puisteli päätään hymyillen meille hulluille suomalaisille. En tiedä missä kohtaa sosiaalista skaalaa taksikuskit on, mutta koko Mumbain keskipalkka on 134 rupiaa päivässä ja 55% kaupunkilaisista asuu slummeissa.

Ajaa nyt taksilla perjantai-iltapäivän ruuhkassa 16 miljoonan kaupungin keskustasta laitakaupungille ja takaisin ilman mitään näennäistä syytä.

Bussi Goalle

Lähtee Azad Maidanin edestä, Metro Cinema leffateatterista etelään.

Siinä on lounarin ohjeet. Paitsi että missä on Metro Cinema tai Azad Maidan. Eikä meidän netistä varattuun bussilippuun ollut merkitty samaa kieltä, vaan katuosoitteella tjsp. No, lunastettiin laukut Victorian aseman mehiläispesästä, jossa kävi vielä kovempi kuhina kuin aamulla, käveltiin viimeisillä voimilla aamuisen taksikuskin näyttämään suuntaan kohti Goan bussia. Muutamaan otteeseen kysyttiin tietä ja ehkä n. 20min käveltyämme olimme oikeassa paikassa. Katu oli osuvasti nimetty muotikaduksi eli Fashion street. Täältä sai nimittäin ostaa viimehetken muotivaatteet Goa:lle. Jos yhtään haluat kuvitella millaiselta alueelta lähtee bussit Goalle, niin mieti tätä: paljon busseja parkissa leveän ja hiljaisen kadun molemmilla puolilla. Markettityylisiä vaatekojuja vieri vieressä iltavalaistuna. Jokunen natiivi myy viime hetken lippuja, mutta enimmäkseen yllätys yllätys turisteja. Ei kuitenkaan kovin paljoa, varmaan ollaan jo off-season. Tai sitten Goan nykyturistit lentää lentokoneella. Ei ole Kööpenhamina niinkuin ennen. Kuten ei Goakaan.

Bussista soittelin vielä ennen lähtöä sen SIM-kortin aktivoinnin ja aika monen "sano vielä kerran" jälkeen sain kortin aktivoitua ja tervetuliaisviestejä alkoi tulemaan.

Meidän semi-sleeper bussiin tuli fifty fifty länkkäreitä ja natiiveja. Ruotsalainen keski-ikäinen mies, saksalaispari, tällä kertaa tyttöjä, sekä elinkautishippi Moskovasta. Kuuma oli kuin siperian junassa ennen lähtöä. Vaan kun ilmastointi hyrähti käyntiin, niin piti pusero hakea päälle. Joku natiivi osti peiton kuskilta 140 rupialla, mutta minä aattelin pärjätä ilman.

Sen verran sain lämpöä varastoon viettäessäni lämpöisän päivän Mumbaissa.