Pages

Kirjoita tähän sähköpostiosoitteesi niin saat uudet postaukset suoraan sähköpostiin.

Tuesday, June 4, 2013

Prologi: Olipa kerran Intia

Gangesissa on virrannut roimasti vettä sillä aikaa kun olen jatkanut maailmanympärimatkaani Australiassa ja Uudessa Seelannissa uutta kokien ja vanhoja muistellen.

Tässäpä pieni ajatelma Intiasta, kirjoitettu neljäs kesäkuuta, vuonna 2013, kolmekymmentäviisi päivää Intiasta poistumisen jälkeen, Franz Josef nimisessä vuoristokylässä Uudessa Seelannissa.

Miksi valitsin Intian kohteekseni?


Kun maailmanympärimatkapäätös oli tehty, olin jo mielessäni päättänyt että matka alkaa Intiasta. Siihen on kaksi isoa syytä ja muutama pienempi kimmoke tai kannustin.

Ensimmäinen iso syy on haluni etsiä omia rajojani mukavuusalueeni ulkopuolella matkustaessani yksin. Tähän inspiraationa oli Ted Simonin kirja Jupiterin matkat. Ted matkusti moottoripyörällä maailman ympäri muutaman vuoden ajan, kertoen tapahtumien lisäksi vallan mainiosti myös matkasta omaan itseensä. Hän kertoi peloistaan ja epävarmuuksistaan, joka myöhemmin muuttui täydeksi varmuudeksi. Tapahtui mitä tapahtui, kaikesta selviää ja aina löytyy apua tarvitsevalle. Myös minä halusin altistua omille peloilleni ja epävarmuuksilleni ja siihen Intia on hyvä valinta. Kaaottinen, meluista, epäsiisti jne. Melkein täydellinen vastakohta pohjoismaiden rauhalle. Kaikesta huolimatta Intia on helppo matkailumaa. Infrastruktuuri on rakennettu, englannilla pärjää ja pienemmälläkin budjetilla voi reissuja tehdä.

Toiseksi halusin nähdä miksi Intia on niin suosittu kohde itsensä kehittämisestä ja spiritualismista kiinnostuneiden henkilöiden keskuudessa.

Intia on spirituaalituristin eli hengellisen matkailijan ykköskohde, tuhansien länkkärien valitsema kohde itsensä etsimiseen. Tyypillinen Intian matkailija on pari-kolmekymppinen nuori ihminen varakkaasta länsimaisesta valtiosta. Hän on elämässään jo päässyt alkuun, mutta kokenut suuren pettymyksen tai tyhjyyden tunteen kymmenvuotisen koulusuoritusputken jälkeen työelämän alkaessa ja perheen perustamisen ollessa ajankohtaista. Monelle ylisuorittajalle tämä on stagnaatiolta kun vaatimukset ja tavoitteet itsensä kehittämiselle eivät enää tulekaan oman astraalisen olennon ulkopuolelta (=kouluinstituutio ja yhteiskunta), vaan on aika ryhtyä käyttämään jo opittuja tietoja ja tekemään työtä, jotta osakkeenomistajat pysyvät tyytyväisinä ja työpaikka säilyy. Kaikki eivät tätä muutosta helposti hyväksy.
Tai sitten asiat ovat liian hyvin ja elämä on liian helppoa kun materialistiten hyvinvoinnin keskellä pahoinvointivaltiossa ei tarvitsekaan taistella toimeentulosta kuten kehitysmaissa. Senkun vaan pelaa pleikkaria ja ostaa perjantaipullon, kyllä sossusta rahaa saa. Molemmilta tyypeiltä puuttuu elämän tarkoitus.

Intiassa tapaamani saksalainen nukkui temppeleissä säästääkseen rahaa ja maksimoidakseen intiassa oloaikansa pienellä budjetilla. Hipit, ex-hipit ja wannabe-hipit tulevat intiaan puhumaan filosofiaa ja parantamaan maailmaa ganjan siivittämillä puheillaan.

Elämässään eksyneet nuoret länkkäri sielut yrittävät parantaa elämäänsä itsehoidolla ja yhdistelevät eri uskontojen rituaaleja ja aatteita kuin norjalaiset tanskanlaivan buffet-ravintolan antimia. He sulkeutuvat ashrameihin gurujen tai "gurujen" oppeihin ja työmyyräksi siinä toivossa että sieltä löytyy elämälle suunta. Jos joku sen sieltä löytää, hyvä niin. Kaikkien ashrameiden eli spirituaalisen kommuunien motivaatiotkaan eivät ole aina puhtaat vaan etenkin nuorilta lypsetään rahaa ja seksiä. Paljon kuulee surullisia tarinoita, kuinka nuoria miehiä on hakattu ja nöyryytetty, nuoria naisia on lähennelty ja hyväksikäytetty. Siitä on valaistuminen kaukana ja ennestäänkin rikkinäiset ihmiset saavat vielä pahempia traumoja. Ei ole siis ihme että aina joskus jollakin napsahtaa. Sitten nämä "valaistuneet" (napsahtaneet) sielut päättävät jättää astraalisen olentonsa ja hyppivät ashramin katolta tai Porvoon kirkontornista alas kuolemaan siinä uskossa että sielu jatkaa Nirvanaan.

Halusin tavata ja haastatella näitä rikkinäisiä ihmisiä. Positiivisesti petyin, tällä reissulla en kovin rikkinäisiä ihmisiä tavannut. Suurin osa tapaamistani nuorista intian matkaajista on vain tekemässä tervettä ja hallittua matkaa itseensä, joko tietoisesti tai tiedostamatta, käyttäen Intiaa apuvälineenä. Älykkäin ja avoimin mielin, ymmärtäen, että jokainen on itse oman elämänsä kapteeni eikä esikuvana oleva guru tai myyntimiehet aina ajattele matkailijan parasta, vaan matkailijasta saamaansa maksimaalista hyötyä.

Ajattelin minäkin vielä ennen reissua sulkeutua ashramiin mietiskelemään elämän tarkoitusta joksikin aikaa, mutta vietettyäni kokonaisen sunnuntaipäivän lukemalla netistä kokemuksia ja mielipiteitä Eat, Pray, Love leffan motivoimana päätin toisin.

Mukavuusalueeni ulkopuolella tuli kuitenkin käytyä. Intiassa liikuin jalan, miesvetoisella riksalla (Kolkata), tuktukilla (joka h...tin paikassa), autotaksilla (Mumbai ja Kolkata), jeepillä (Bandhavgarh luonnonpuisto), uudenkarhealla henkilömaasturilla (260km taksikyyti Khajurahoon), veneellä (Varanasi, Kochi, Alleppy), junalla sikaosaston kovilla penkeillä, kakkosluokan ilmastoimattomassa sekä ilmastoidussa sleeper-vaunussa sekä ykkösluokan sleeper vaunussa. Lisäksi lensin Khajurahosta Varanasin ja Delhin kautta Amritsariin. Muutaman kerran tulin tuktuk kuskin huijaamaksi ja jouduin kävellen etsimään hotellia kaupungilla tai maksamaan ylihintaa ei minun, vaan tuktuk kuskin valitsemasta (joka maksaa hälle komission) hotellista. Suurin mukavuusalueelta poistuminen tapahtui yllättäen kun vietin viikon Kolkatassa luksushotellissa.

Halusin myös saada aikaa itselleni, aikaa kirjoittaa kirjaani ja karsia ikuisuusprojekteistani turhat pois ja saattaa kiinnostavimmat loppuun. Nämä projektit edistyivät hyvin heikosti. En malttanut vain jämähtää jonnekin internetin kuulumattomiin ajatuksineni ja muistiinpanoineni.

Mitä jäi mieleen Intiasta?


Kahden kuukauden matkailun jälkeen sanon samoin kuten Tropico ja moni muukin Intian matkaaja: olen iloinen että kävin, mutta en ole menossa hetimiten takaisin. Toiset jäävät Intia-koukkuun ja matkustavat sinne uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä miksi. Halpoja ja lämpimiä matkailumaita on muitakin.

Negatiivisena mieleen jäi ainaiset turistihinnat ja tuktuk kuskien koijaukset sekä jatkuva torvien tööttäily liikenteessä. Tinkimiseen rutinoitui nopeasti eikä valtaisan ihmismassan sekava liikehdintä häirinnyt enää ensimmäisen viikon jälkeen. Yli neljänkymmenen lämpötilat olivat myös kova pala skandinaaviselle hipiälleni.

Positiivisena mieleen jäi tapaamani ihmiset, intialaiset ja muut matkailijat sekä tietysti upeat paikat, joista mainitsemisen arvoisia ovat Amritsarin Kultainen Temppeli ja Attarin jokapäiväinen rajan sulkemisseremonia, McLeodGanj:n intialais-tiibetiläinen rento tunnelma sekä elävän villitiikerin bongaaminen Bandhavgarh:n luonnonpuistossa. Halusin ikuistaa Intian yhdellä valokuvalla siinä onnistumatta, koska kuvan idea tuli mieleeni vasta viimeisellä taksimatkallani kohti Indira Gandhin lentokenttää Delhissä. Valokuvassa olisi keltainen tuktuk liikenneympyrässä, kuskin katsoessa eteensä ja matkustajatilassa istuisi kolme tukevahkoa intialaista naista värikkäissä sareissaan katsoen kameraan. Täytynee mennä joskus päiväksi takaisin ja ikuistaa tämä digitaaliselle filmille.

Olen oppinut suhtautumaan hännystelijöihin huumorilla ja kärsivällisyydellä. Vaikka ne kuinka minua ärsyttävät toisinaan, niin toimeentuloaan hekin vain yrittävät saada. Sen kun ymmärtää, niin osaa suhtautua asiallisesti, mutta tarvittaessa jämäkästi. Useimmat uskovat kyllä puhetta, kun sanon että tulen sitten juttusille kun tarvitsen tuktuk kyytiä, matkamuistoja yms. Tai ihan vaan "no thank you sir". Sitkeimmille tapauksille vaan kättä eteen etteivät saa katsekontaktia, tai sitten rupean puhumaan niille suomea. Tai käännän pelin ja pyydän sata rupiaa jos haluavat "harjoitella englantia kanssani". Ainoastaan Shimlassa hännystelijät menivät liian pitkälle sinnikkyydessään ja menetin hermoni.

Mitä pitempään Intiassa olin, sitä enemmän mua alkoi ärsyttämään että kaikelle on inkkarihinta (engl. indian price) ja länkkärihinta (engl. foreigner price). Miksi olen vihainen joutuessani maksamaan chai kupposesta 50 eurosenttiä 10 eurosentin sijaan? On minulla varaa molempiin. Toisaalta, suurin osa tavaroista ja palveluista ovat vähintään kolminkertaisia turistille. Rikkaiden ja köyhien tuloerot intiassa ovat erittäin suuret. Köyhimmän kansan päivätienestit ovat rikkaamman osapuolen päivittäisen erikoiskahvin hinta eli reilut sata rupiaa. Kuitenkin, sekä köyhä että rikas inkkari maksavat kadulla chai kupposesta sen saman viisi rupiaa, minulta pyydetään kymppi tai viisitoista. Kertokaa joku miksi tämä minua ärsyttää suuresti.

Opin myös tuntemaan itseäni ja omaa käyttäytymistäni uusissa, hankalissa tilanteissa. Itsensä oppimaan tunteminen tuo varsin ristiriitaisia tunteita, mutta uskon ja toivon, että persoonan kehitys on parempaan suuntaan. En vielä Ted Simonin itsevarmuudella maailmaa kierrä Intian jälkeenkään, vaikka kättäni lukenut astrologi kertoi että minussakin Jupiter on vahva ja seitsemän vuoden "paha sykli" päättyy hänen laskemaan päivänä.

"I hope you find what you are looking for"


eli "toivottavasti löydät etsimäsi" on yleisin minulle ja muillekin matkaajille esitetty toivomus.

Etsinkö jotain? Etsinkö itseäni? Etsivätkö kaikki matkailijat jotain? Etsivätkö kaikki jotain? Onko matkalijian matka maailmaan vain matka itseensä? On helppo nähdä paljon nähtävyyksiä, kirjoittaa tapahtumista, kuvailla kohteita ja listata faktoja ja liittää valokuvia. Matka itseensä, siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Se on vaikeaa koska se on henkilökohtaista. Miksi matkustan? Mikä saa menemään paikasta toiseen, nähtävyyksiä nähden. Yksin? Kaksin? Porukalla? Matkustammeko siksi, jotta meillä olisi hyviä tarinoita kerrottavana kotiin palatessamme? Entä ne joilla ei ole ketään kotona odottamassa? Tai kotia? Mikä on heidän motiivinsa? Montako hindu-temppeliä ihminen jaksaa nähdä ja arvostaa elämänsä aikana?

Walkabout on aboriginaalien termi pitkälle kävelylle Australian poikki. Valkoiset aussit käyttävät samaa termiä nuorten ihmisten pidempiaikaiseen matkailuun. Matkaillaan, kunnes asiat alkavat taas merkitä jotain. On mentävä kauas nähdäkseen lähelle. On irtauduttava kaikesta nähdäkseen mitä elämäänsä todella kaipaa. Nähdäkseen mikä tuo onnen. Jokaisen onni on erilainen. Jokaisen matka on erilainen. Toivottavasti olet nauttinut lukea minun Intian matkastani. Minä olen nauttinut sen kirjoittamisesta ja olen nyt valaistunut. Minun entisen eksyneen kodittoman sielun walkabout päättyi tällä kertaa Intiaan, ironisesti päivää ennen lentoani walkaboutin synnyinsijoille Australiaan. Elämän ja onnen suunta on löytynyt tällä kahden kuukauden matkalla Intiaan ja itseeni, nyt on aika aloittaa erilainen matka.

Tiedän mitä onni minulle on.

Elmo "Maharishi" Ensio

Wednesday, May 1, 2013

Intiaelämyksen viimeisteli Taj Mahal

Tämä on Intia-sarjan viimeinen tapahtumapostaus. Kirjoittelen myöhemmin jotain yleistä Intia-asiaa ja ajatuksia kun olen saanut ne sekavat ajatukset koottua rauhassa.

Delhi



Olin sopinut tapaamisen nähtävyyksien merkeissä norjan työkaverini Guru-jin*) (ja hänen lastensa) kanssa. Siispä 9:30 New Delhin rautatieasemalla treffit ja heti metrolla Red Forttiin. Sieltä takaisin rautatieasemalle, jonne taksi parkkeerattu. Taksilla Qutub minaarille arkkitehtuuria ihailemaan, sieltä kaikkia uskontoja (ja uskomattomia) kunnioittavaan Lotus-temppeliin hiljentymään hetkeksi. India gate ja Presidential palace näkyivätkin auton ikkunasta (jostain syystä näinä päivinä turistien parkkipaikka oli poistettu) matkalla Akshardham:n temppeliin, joka on Guinnessin ennätyskirjassa kokonsa vuoksi. Akshardhamin temppelin ääni- ja valoshow on yksi hienoimmista mitä olen nähnyt. Tämä kolmiosainen tarina kerrotaan todella todella hienosti musiikkiin synkronoitu ja koreografioidulla suihkulähdeshow:lla. Eikä show ole liian pitkä, vain 15min. Okei, puoli tuntia jos esittely ja "puja" eli rukousseremonia lasketaan mukaan. Häpeä Las Vegas!

Qutub minaari
Lotus temppeli

Agra




Delhin jälkeen illallistimme Guru-ji:n kotona, harmikseni en paljoa pystynyt kotona tehtyjä intian herkkuja syömään Delhi bellyltäni eli turistiripuliltani, mutta kaikkea kuitenkin maistelin vähän. Pari tuntia jopa nukuttiin ennenkuin herätyskello repi tunkevalla äänellä tajuntaan yöllä kello 2:30. Kuppi teetä ja keksi aamupalaksi ja kolmelta taksi jo tööttäilikin pihalla. Aioimme ehtiä Agraan auringonnousun aikaan. Sinne myös ehdimme ja Taj Mahalin ja Agra Fortin jälkeen hyppäämme väsyneinä taksiin ja kohti Delhiä. Delhissä kiitän Guru-ji:a keikasta ja toivotan hyvää norjan matkaa. Hotellilla kuulin facebookin kautta, että Agrassa oli ollut iltapäivästä jotain räjähdyksiäkin.
Taj Mahal??
Guruji
Elmoji

Delhi osa 2


Viimeisinä Delhin päivinä otin vain rennosti, käyden välillä kaupungilla nauttimassa kuumuudesta ja muun ajan toivuin hotellihuoneessa ja suunnittelin reissuni seuraavaa osuutta. Vappuaattona oli lennot Delhistä Dubain kautta Adelaideen, jossa minua odotti Elli ja kolea Australian syksy.

*) nimi muutettu

Tuesday, April 23, 2013

Delhi - Paharganj

Viimeinen junamatka


Viimeinen junamatka toi minut Chandigarhista New Delhin rautatieasemalle. Junasta bongattuja loossikavereiden katseita voisin kuvailla sanoilla uhmakas, toiveikas, huolestunut tai pelokas, utelias, keskittynyt ja väsynyt. Itse olin lähinnä väsynyt. Joku nainen myi kympillä siunauksia, juuri kukaan ei ostanut, mutta yhdessä penkissä istui kaksi nuorta poikaa. Molemmat osti kympin siunauksen. Näköjään monet matkustavat sleeperissä ilman lipputulostetta, näyttävät konnarille vain henkkarit joiden nimi mätsää konnarin papereihin. Ja minäkin kahdesti jo olen hätäpäissäni etsinyt viimehetken nettikahvilaa, jotta saan tulostettua lipun. Tieto on valtaa, ja nyt teilläkin on pieni pala lisää valtaa. Olkaat hyvät.

Hotellin etsintää


Received with thanks, 3000 rupees, only.

Olin taas toteuttanut reissussa kehittynyttä majoitustaktiikkaani ja olin varannut ekan yön netistä Hotel Sheltonista ja seuraavan päivän puolikkaan käytin paremman hinta/laatusuhteen etsimiseen. Paharganj markettikatu ja reppureissaajien getto on ihan New Delhi rautatieaseman vieressä, joten rinkka selkään ja kävelemään. Pari hännystelijää yritti kaupata "juuri tällä viikolla avattua" uutta hotellia pilkkahintaan, mutta puhuin sille vain suomea koko ajan. Kaveri osoitti älykkyytensä ja tunnisti puhumani kielen ja heitti viimeisen oljenkorren... "ah, puhut venäjää, tule meidän hotelliin, meillä on muitakin venäläisiä". En mennyt vaan kävelin sen kummemmin häiritsemättä Sheltoniin ja ajattelin tehdä hintavertailun ja pyysin saada nähdä halvan ja paremman huoneen. Halvasta pyysivät 700 ja paremmasta 1000. Olin kuitenkin netistä varannut ilmastoidun huoneen 1200:lla, joten paljastin testanneeni heidän hintamoraalia ja viiksiniekat teeskentelivät hieman loukkaantunutta. Ja eikun hotlan kattoterasille päivälliselle. En ole junan ruokia nimittäin syönyt sen jälkeen kun olin puoli viikkoa kipeänä Kolkatassa.
Kattoterassin näkymät

Seuraavana päivänä lähdin kiertämään alueen lukuisia hotelleja paremman diilin toivossa. Semmoinen sitten viimein löyty Silver Shine:sta, wifi:llinen suht siisti ilmastoitu huone 800:lla. Nähtyä tuli myös Hari Piorkon todella hieno wifillinen ilmastoitu huone 1300:lla, Sonun huone, joka oli Silver Shinen tasoinen 1000:lla, Lord's Hotel pyysi 650 ilmastoimattomasta wifittömästä luukusta, Aura Palace 500, oli siisti ja ilmastoitu, ei wifiä. Bombay's Orient Plaza tjsp pyysi 400 likaisesta murjusta, onneksi heillä oli myös kattosviitti 600:lla. Sviittiin kuuluu kaks parveketta, TV ja melko paljon likaa. Kieltäydyin kohteliaasti. Hotel Payal:lla oli siedettäviä wifillisiä luukkuja 600:lla. Lisäksi kävin Navrang nimisessä halpapaikassa, joka tarjosi ikkunattomia sellejä, joissa oli ainoastaan sänky. WC- ja suihkupalvelut käytävällä jaettuna muiden asiakkaiden kanssa. Tästäkin sellistä pyysivät 350 ilman tinkausta. Oikea hinta olisi ollut varmaan viiskymppiä tai satku.

Kyllä ne kehtaa.

Sunday, April 21, 2013

Chandigarh

Seitsemmännentoista sektorin shoppailutaivas


Ostin paidan. Merkkiliikkeestä. Yritin tinkiä. Ei onnistunut. Kaikkeni yritin. Viimeisenä keinona jopa poiskävelyä. Jouduin palaamaan ja maksamaan listahinnan tuhatkahdeksansataa (25eur) paidasta. Olen muotitietoinen.

Kaupungilla on leveät kadut ja paljon pysäköintitilaa, puistoja ja autotonta kävelykatua. Hännystelijöitä ei ole, luultavammin siksi, että tänne ei turistit eksy. Yhtään länkkäriä en taas nähnyt. Autot on keskimäärin parempia kuin muualla intiassa, isot mersut tai bemarit kiinnittää huomiota, kun niitä ei ole nähnyt muualla intiassa. No, Kolkatassa tosin näin punaisen Ferrari Testarossan kaahaamassa sunnuntai-illan väljähkössä liikenteessä.

Ostoskadun toista reunaa reunustivat kengänkiillottajat, niitä oli varmaan kymmenen peräkkäin kalastelemassa asiakkaita passiivisesti. Harmi ettei läpysköissä eikä varpaissa ole paljon kiillottamista. Toisella puolen oli rihkamamyyjiä ja uutena tuttuna puntaripojat. Eli poika jolle pari lanttia heittämällä sait käyttää henkilövaakaa ja heti samantien neulan lukemasta tietää elopainosi. Kätevää, eikö totta. Todella hienoa tällainen yritteliäisyys. Varmasti monet, kuten minäkin, käyttävät näitä edullisia, joskin melko "tarpeettomia" palveluita ihan vain yrittäjää tukeakseen. Minä kun en juuri koskaan anna kerjääjille rahaa, vaikka kuinka olisi elämä potkinut päähän ja asiat huonosti. Asia on heti eri, jos rahalla saa kuulla vaikka hyvinsoitettua musiikkia tai ostaa ylihintaisia postikortteja joita muutenkin tulisi ostettua. Merkkiliikkeissä vaatteita sovitellessa hyvät tavat jäivät päälle ja kiitin kadulla istunutta myyjääkin hänen ajastaan, kun en mitään ostanut vaan katselin vain.

Kaupunki on todella ei-intialainen ja hotellilta ostoskadulle ja takaisin kävellessäni tuli mieleen että ainoastaan valkonaamojen poissaolo sekä kadun varteen parkkeerattujen autojen valikoimat paljastavat että ollaan intiassa eikä Tapiolan betoniostarilähiössä.

Luinpa kerran sunnuntain Hesarin deittipalstaa


Tai siis tälläkertaa sunnuntain tisarin eli Times of India, joka kuului bisneshotellin aamupalaan.

Sanomalehdestä käy hyvin ilmi mitä paikalliset ajattelee ja kirjoittelee. Eli minkä ympärillä elämä pyörii. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi osastoon Matrimonial classifieds eli henkilökohtaista palstan parinhakuosuus. Kaikki tietänevät että intiassa perhearvot ovat kohdallaan ja avioliitto on nuoren ihmisen tärkeä virstanpyykki ja hyvin monen nuoren virstanpyykki on vanhempien järjestämä. Siis vanhanaikaisesti vanhemmat valitsevat nuorilleen sopivan puolison ja nuorten tehtävänä on vain suostua avoimin mielin ja antaa rakkauden kasvaa välillensä. Länsimainen "rakkaus ensin, avioliitto toiseksi" tyyli on myös kasvattamassa suosiotaan, mutta kuitenkin vielä tänään se on vähemmistössä. Kaikki ilmoitukset olivat naisten (tai heidän vanhempiensa) laittamia. Tyypillinen ilmoitus voisi olla vaikka tällainen:

Kaunis khatri tyttö, syntynyt 25.4.1988, kauppakoulun käynyt, omistaa asunnon, laillisesti avioeronnut, puhuu täydellistä englantia, töissä USA:ssa 70 000 USD/vuosi,  vanhemmat liikemiehiä, veli insinööri. Etsii kahvitonta, savutonta, alkoholitonta vegetaarimiestä, valtion työntekijät etusijalla, samoin kuin ulkomaille asettuneet. Ylempi kasti ei este, myös parrattomat sikh miehet käy.

Tällaisia ilmoituksia oli muutaman aukeaman verran kasteittain alaotsikoitu. Brahmin kasti oli luonnollisesti ensimmäisenä ja kastijärjestyksessä edettiin ja viimeisenä vähemmistöt kuten muslimit, kristityt ja fyysisesti poikkeavat.

Toisen tyyppinen ilmoitus, mitä ei suomessa lehdissä näy oli tällainen:

Minä, Tommi Taneli Singh, sanoin olevani tunnustamatta poikani Eero Heikki Singh:n 1.4.2013. Nyt hän on kuitenkin ymmärtänyt vikansa ja parantanut tapansa, joten hyväksyn hänet jälleen pojakseni tänään 25.4.2013.

Intia on todella perhearvojen maa.

Saturday, April 20, 2013

Lelujunailua ja Chandigarh ensivaikutelmat

Himalayan Queen


Tämän jännitysnäytelmän edellisessä jaksossa mainittiinkin jo Kalka-Shimla rautatie.

Kyseistä rautatietä kutsutaan lelujunaksi (engl. toy train), koska se on yksi harvoista kapean raidevälin reiteistä enää intiassa. Ja mikä parasta, maisemat on upeat, kun reitti nousee vuoristoon ja Shimlaan. Tai siis mun tapauksessa laskee, kun olin paluumatkalla. Pitkän etsinnän jälkeen junaan löytyi liput ihan tavallisten intian junien tapaan Cleartripistä bookkaamalla. Kaikki Delhiitit kun ovat perjantaina tai lauantaina nousemassa vuoristoon, niin ainut missä oli tilaa oli lauantain paluu. Hupsista ja kliksistä vaan ja luottokorttiani veloitettiin vain(!) 293 rupialla tästä n. viiden tunnin lelujunailusta. Totta puhuen tämä junamatka oli ainut syy, miksi ylipäätänsä vaivauduin Shimlaan asti. Mutta näin jälkikäteen, kyllä Shimla oli ihan kiva muutenkin.

Täytyy kyllä hattua nostaa britti-insinööreille, juna laski vuorenrinnettä alas "neulansilmä" mutkia mutkitellen. Neulansilmät oli tosin isolla kaartosäteellä, mutta kuitenkin. Kakkosluokan kovat penkit ja monin paikoin ajamaton puska rautatien ja kuvankauniiden maisemien välissä vähän laski pisteitä. Kokonaisarvosanaksi 8.5.
Oviaukossa isoisä, ikkunassa pojanpoika

Kiskot veivät myös kotiin

Lelujunan häntä

Kapea on sisältä

Yksi räpsäisy niitä kuvankauniita maisemia ja vuoristotie

Samassa vaunussa matkusti lisäkseni vain kaksi muuta länkkäriä - vanhempi kiwi pariskunta. Muita mainitsemisen arvoisia kanssamatkustajia: inkkariperhe, jonka jäsenet oliwat pukeutuneet kuten americcalaiset, puhuivatkin americcaa ja oliwat american mitoissa. Yhdessä loossissa oli kaksi lapsiperhettä vastakkain. Molemmissa perheissä oli n. 9 vuotias poika, mutta kukaan ei ottanut kontaktia toiseen perheeseen. Liekö joku intialainen kastijuttu vai joku muu, en tiedä. Joku kakskymppinen poitsu oli isoisänsä kanssa lähtenyt lelujunailemaan. Ei ne paljoa jutelleet keskenään, kun niillä oli eri puolella junaa paikat, vaikkakin vierekkäiset numerot. Tauoilla juttelivat ja sitten loppumatkasta kun americcalaisdunut inccariberhe jäi pois ennen määräasemaa Kalkaa.

Kalkasta sekoillen Chandigarhiin


Jep jep. Olin ostanut netistä lipun toiseen junaan Kalka-Chandigarh ja ihmettelin miten sekin voi maksaa 293 rupiaa kun on kuitenkin vain puolen tunnin junamatka. Peruutin sen jo Shimlassa, luullen saavani koko summan takaisin. Olis pitänyt lukea pienellä painetut ehdot. Sain 150 takaisin. Just. Olin asian unohtanut tai ainakin työntänyt pois tietoisesta tajunnasta moisen epäkohdan....

...kunnes saavun Kalkaan ja rupean miettimään vaihtoehtoja Chandigarhiin pääsemiseksi. Ostanko uuden junalipun, lähdenkö etsimään bussipysäkkiä tai asemaa vai otanko taksin tai tuktukin. Matkaa oli vain n. 30km, joten neuvottelutaitoisille myös taksi olisi ollut kohtuullinen vaihtoehto. Ajattelin kuitenkin köyhäillä ja ostin halvimman lipun ilman paikkavarausta, sinne meni 30 rupiaa. Ja ihan hukkaan, ei ehtinyt lipuntarkastaja mun vaunuun ennenkuin piti hypätä pois. Poispääsy tekikin tiukkaa, nimittäin Chandigarhista oli junan sikaosastoon tulijoita eivätkä meinanneet päästää junasta poistujia ensin ulos kun kaikki halusivat istumapaikan, joita ei kaikille tulisi riittämään. Yksi tai kaksi ehti sisään junaan kun katsoin että tossa on mun sauma. Karjaisin kovalla äänellä PERKELE! ja annoin kyynärpäiden laulaa ja survoin itseni oviaukosta ulos. Hämmästyttävää kuinka määrätietoisuus auttaa ja sain tehtyä moosekset eli ihmismeren väistymään. Yksi inkkari taisi kaatua maahankin asti, mutta oma vikansa, mitäs ei ymmärtänyt väistää etuajo-oikeutettuja. Ei jaksa enää tällä intiakokemuksella (tai ehkä oikeammin intiaväsymyksellä) tuntea sääliä heikompiälyisempiä kohtaan.

Luulin vetäväni pitemmän korren tuktuk kuskin kanssa, kun piilotin lompsan rinkkaan ja jätin taskuun vain viisikymppisen ja sanoin että viimeisellä viiskymppisellä pitäis päästä hotellille, loput on varastettu. Joku kuski sitten lähti mua ajamaan, kävi toki ensin hakemassa prepaid lapun prepaid tiskiltä, lappuun kirjoitettiin Sector 17 ja hinnaksi 77 rupiaa. Painotin vielä että ei mulla ole kuin 50, onko varmasti ok? Okei okei, kuski lausahti melkein koko englannin sanavarastonsa. No heti ekaksi kun rautatieasemalta lähdettiin, niin kuskin pysäytti poliisiratsia. Kuski yritti esitellä prepaid lappua ja viittoili muhun päin ja selitti kovasti poliisille, vaan ei auttanut, menivät vielä kauemmas neuvottelemaan. Istuskelin rauhassa tuktukissa kunnes tulivat vielä hakemaan tuktukin salalokerosta jotain papereita, enkä oikein ymmärtänyt mistä on kysymys. Kysyin poliisilta mitähän asia mahtaa koskea ja sain vastauksen intian kielellä. Sanoin etten ymmärrä ja poliisin kasvoille levisi leveääkin leveämpi pepsodent hymy ja sanoi vain "jopijopi hundred rupees" ja sitten käteltiin ruokaketjun ymmärryksen symboliksi. Poliisi kusettaa taksikuskia, taksikuski asiakasta. Näin se vaan menee. Ilmeisesti kuskilla ei ollut paperit kunnossa ja joutui antamaan pienen lahjuksen poliisien kahvirahastoon.

Sisäistä kitkaa tai "kyllä mua silloin niin harmitti"


Sitten se kuski jätti mut jonnekin Sector 17 alkupäähän ja yritin kovasti selittää että veisi mut hotellille asti, mutta ei se ymmärtänyt enää englantia eikä suomea. Sanoi vain ettei tuonne voi ajaa, se on kävelykatu, niinkuin olikin. Ajattelin, ettei intian uusimmassa, siisteimmässä ja ainoassa tyhjälle arkille sveitsiläisen arkkitehdin suunnittelemassa kaupungissa voi olla vaikea navigoida. Eikä olisi ollutkaan, mikäli a) hotelli tai sen osoite olisi löytynyt google mapsista b) hotellivoucherin kartassa hotelli olisi ollut merkattu oikeaan kohtaan ja c) olisin kysynyt jokaiselta vastaantulijalta uutta suuntimaa. Loppujen lopuksi jouduin soittamaan sinne hotelliin ja lähettivät sieltä jonkun vastaan kuvailemaani paikkaan mua hakemaan. Ei mennyt kuin kaksi minuuttia kun mies tuli vastaan Hotel Oyster pikee paidassaan. Viimein hotellille saapuessani noteerasin, että sen edessä oli tuktukeja parkissa pitkä rivi. No ei se mitään ettei kuski ajanut mua perille asti. Mutta sitten päässä napsahti kun näin että olin kävellyt 10m päästä ohi ja kääntynyt oikealle etsiessäni voucherin karttaan merkattua täppää, kun olisi pitänyt kävellä suoraan. Tätä se väsy ja nälkä teettää. Ei ole montaa kertaa elämässäni noin suututtanut joutua olosuhteiden ja oman jääräpäisyyden uhriksi, muttta nyt meni kyllä top vitoseen, kun kilometrin kävelymatkasta tulikin kaks kilsaa. Onneksi ei kuitenkaan satanut vettä, eikä ollut ripuli. Olis voinut suututtaa vielä enemmän.

Täytynee laajentaa Liettuan suomalaiselta bisneskonkarilta kuulemani neuvo "ei koskaan nälkäisenä asioimaan virastoon" koskemaan myös intian matkailun logistiikkahuolia "ei koskaan nälkäisenä tuktukin, taksin, hotellin, hännystelijän tai ex-neuvostoliiton virkailijan kanssa asioimaan".

Tänään jäljellä 10 päivää intiassa ja tuntuu että alkaa jo riittämään jatkuva säätäminen ja hintaneuvottelu. Kai sitä pitäisi mennä paremmin itteensä jotta osaisi ottaa rennosti kun länkkärituristista niistetään rahaa oikealta ja vasemmalta. Tai sitten vain kehitellä jostain kova ja ehtymätön taistelumieli. Nyt vain väsyttää ja menee maku ja monia varmaan ihan hienoja kohteita jää välistä, kun ei jaksa lähteä säätämään logistiikkaa.

Täällä Chandigarhissa en aio tehdä mitään turistijuttuja vaan vaan levätä hermoja ja valmistautua viimeiseen koitokseen eli ihmeellisen intian pääkaupunkiin, Delhiin.

Friday, April 19, 2013

Olipa kerran Shimla

Mikään ei ollut niinkuin ennen, kun Skottilainen Charles Kennedy rakensi tänne pieneen ja mitättömään vuoristokylään kesäkodin vuonna 1822. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin koko Intian hallitus pakeni Delhin helteitä Shimlaan joka kesä. Kuvankauniita maisemia myötäilevän Kalka-Shimla rautatien valmistuttua 1903, Shimlan status kesäkohteiden ykkösenä vahvistui ja varmistui Delhiittien mielissä.

Yhden yön hotelli


Shimlaan saavuin siis minäkin, armon vuonna kaksituhattakolmetoista, yhdeksäntenätoista huhtikuuta, Dharamsalasta saapuvalla yöbussilla kello 06:15 aamulla. Tämän jälkeen, mikään ei ollut niinkuin ennen.

Heti bussista ulos astuttuani minut ympäröi rasittavien hännystelijöiden joukko. Ehdin jo Dharamsalassa tottua tiibetiläiseen menoon ja omaan rauhaan, mutta paluu todelliseen intiaan oli pakollinen. Päätin että tänään otan yliotteen hännystelijöistä. Taksikuskihännystelijät luopuivat leikistä heti, kun näkivät minun pakkaavan rinkkaa kantokuntoon. Lähdin siitä kävelemään keskustaa kohti ja sanoin hännystelijöille, että kiitos en tarvitse apua. Vaan yksi ei luovuttanut. Mennessäni ekan hotellin respaan sisään sanoin sille, että se pysyy ulkona. Ihme ja kumma se pysyi ulkona, mutta kävi oven takana näyttämässä naamansa ja näin kun respasetä otti katsekontaktia sen kanssa. Katsoin huoneen, se oli kallis ja epäilempä että komissiosyistä. Jatkoin matkaani ja aloin olla vähän puhki, koko matka bussiasemalta kylille on ylämäkeä, selässä huonosti pakattuna 20 kg rinkkakin. Sanoin hännystelijälle taas kerran, etten tarvitse apua ja että jos se vielä seuraa mua, niin kävelen ensimmäisen vastaantulevan poliisin luo ja sanon pahasti. No tämä hännystelijä jätti nyt hyvän välimatkan, mutta ei luovuttanut, pysähdyin nimittäin yllättäen kävellessäni, käännyin ympäri ja huomasin sen vielä maisemissa. Osoitin sitä sormellani ja tein ampumaliikkeen (ilman ääniefektejä). Se ymmärsi vihdoin jättäytyä näkymättömiin...

Kas kas, seuraani lyöttäytyi pian toinen hännystelijä muslimipartoineen. Se rupesi tuttuun tapaan toverilliseksi, mutta sanoin vihaisesti sille että suksi kettuun, minulla on kartta ja terveet jalat, en tarvitse apua hotellin etsimiseen enkä kantamiseen, varsinkaan nyt kun on jo lähes tasamaa. No se tyytyi vain seurailemaan ja seuraavaan hotelliin sisäänmennessäni, hännystelijä tuli myös sisään respaan. Huusin sille respasedän läsnäollessa suurin piirtein näin (enkuksi) "lopeta jo vihdoin mun seuraaminen ja PAINU ULOS!". No hännystelijä meni ulos. Katsoin huoneen ja se alkoi olemaan lähempänä haluttua hinta/laatu-suhdetta, mutta päätin jatkaa vielä etsintää.

Kolmanteen hotelliin nousi tieltä helkutin jyrkät raput. Ennen kuin lähdin kapuamaan katsoin vielä taakseni. Ei ketään. Rappuset kavuttuani pääsen hotellin respaan, jossa heitän rinkan selästäni ja otan pitkän hörpyn vettä ja tasaan hengitystä ennenkuin herättelin nukkuvan respasedän. Kyselen huoneista ja hinnoista ja kas kas... eiköhän ovi käy ja muslimipartahännystelijä on tulossa sisään sen toisen kanssa. Sanon sille todella pahasti ja työnnän oven kiinni hännystelijän jäädessä ulkopuolelle. Sanon respasedälle että etsin hotellia vaikka koko päivän, mutta yhdellekään hännysteljälle en maksa mitään. Käyn katsomassa perushuoneen ja luksushuoneen ja hinnat kuultuani tulin takaisin respaan tinkimään. Hännystelijät olivat vielä pihalla istuskelemassa toiveikkaana. Sanoin respalle tarkistavani tämän hotellin hinnat netistä josko saisin paremman diilin sieltä, nettihinnat kun eivät koskaan sisällä hännystelijöiden komissiota, vaan korkeintaan nettipalvelun kohtuullisen komission. Respa soittaa hotellin omistajalle ja saan n. 30% nettihintaa halvemman käteishinnan, respan sanoessa hännystelijöille, että mulla on nettivaraus Agodasta, eikä hän näinollen voi maksaa komissiota. Hännystelijä yrittää vielä ulkoa huudella vastaan ettei mulla voi olla nettivarausta, kun olin aktiivisesti etsinyt hotellia kävellessäni. Hotellin sisäänkirjauduin kello 07:15 ja apinavarmaan (parvekkeella täyskalterit ja katolla piikkilankaa) huoneeseeni lukemaan lounarista mitä täällä Shimlassa oikein turistina pitää nähdä apinoiden ja hännystelijöiden lisäksi.

Intiassa olen oppinut ainakin suhtautumaan asioihin huumorilla ja kärsivällisyydellä. Ja tarpeen vaatiessa myös jämäkkyydellä.
Kylän kuumin paikka, yökerho Ritz. Sulkemisaika perjantaina 22:00.

Ostoskatu, josta minäkin löysin paremmat läpyskät jalkaan.

Nyt odottelen mielenkiinnolla intian vastaiskua tämän erävoiton jälkeen.

Hanuman temppeli


Apinajumalan temppeli oli mäen päällä.
Cooperin testissä mulla meni 12 minuuttia, Jakhoo temppelin testissä 29.

Itse Hanuman

Kukkuu

Mina en ole varas. Lainasin vain pikkutytön karkkia.

Palvontaa

Perinteinen apinaleikki. Toinen istuu tolpan nokassa ja toinen yrittää etsiä.

Sinne oli kova nousu, tosin inkkareiden asteikolla olin vielä ikäryhmässäni "extremely fit", kun sain alle puolessa tunnissa noustua portaat ylös. Lounarissa oli varoiteltu aggressiivisista apinoista matkan varrella ja kohtaloani uhmaten en ottanut edes kävelykeppiä tai muuta risua käteen, vaan luotin siihen että laukustani ei tuoksu ruoka enkä muutenkaan näytä helpolta saaliilta. Eli sama taktiikka kuin hännystelijöiden kanssa. Apinoista ei tosin ollut mulle ollenkaan vaivaa, kun olin varautunut ja varuillani koko ajan. Yhden varkauden tosin todistin, kun apina hiipi pikkutytön sivusta ja nappasi karkin kädestä. Ja yksi mies sai apinan sähinää ja rähinää osakseen kun ojensi sille kättä. Minä taas selvisin ilman selkkauksia takaisin hotellillekin. Onneksi niin, koska ei ole rabies rokotus voimassa ja sitä tarvii jos apina puree. Paluumatkalla inkkarimiesten joukko kysyi multa olenko intialainen. Kyllä, ihan oikeasti. Vastatessani kielteisesti he varoittivat minua apinoista, että ne saattaa yrittää varastaa kameran kädestä tai rillit päästä. 

Sanoin, että ei hätää, tunnen serkkupoikien tavat hyvin ja osaan pitää varani.

Tuesday, April 16, 2013

McLeod Ganj

Himalajan hurmioon


Larilla oli samanlaiset suunnitelmat kuin minulla tuleviksi päiviksi, joten otimme yhteistuumin tuktukin bussiasemalle, jossa 193 INR maksettuamme saimme matkalipun käteen ja kympillä vielä turbaanipää heitti rinkkani päänsä päälle ja täydellisssä balanssissa ja harmoniassa kapusi tikkaita pitkin bussin katolle, jossa kaikki isommat matkatavarat oli määrä kuljettaa. Juttelin nuoren nelikymppisen New Orleansista kotoisin olevan, nykyisin Tiibetiläisille englantia opettavan, buddhismiin kääntyneen eläkeläismiehen kanssa mukavia ja mainitsin etten tiedä pysyykö rinkkani auton katolla koko matkaa. Englantia puhumaton turbaanipää kuitenkin ymmärsi lähes täydellisesti ja viittomakielellään pyysi minua käymään bussin katolla varmistamassa rinkkani kiinnityksen. Niin tein. Rinkan solki oli vedetty kaiteen ympärille ja kiinni, lisäksi toisella narulla solmittu katon kiinnityskoukkuun. Ehkä se siinä pysyy, vaikka itse olisin laittanut kuormaliinoilla piukasti kattoa vasten.



Bussimatka meni enimmäkseen torkku-unessa, joka on hyvinkin mahdollista jos molemmilla puolilla on hartiat tukemassa. Päätä kannattaa roikuttaa etupuolelle, paljon niskaystävällisempi asento. Seitsemän tuntia myöhemmin bussi pysähtyi Dharamsalaan, jossa vaihdoimme samantien toiseen bussiin, määräasemana 9km päässä sijaitseva McLeod Ganj, joka toimisi myös Elmon kotina muutaman päivän ajan. Ekaksi yöksi Larin kanssa otettiin 400 INR/yö huone, jossa ei wifiä, mutta kuuma suihku. Sitä kyllä tarvitaankin, täällä 1700m korkeudessa vuoristossa on päivän maksimit matalaa kahtakymmentä astetta ja yöllä viittätoista. Melko kontrasti Khajurahon +42/+29 celciukseen.



En tiennyt ennakkoon mitään Dharamsalasta enkä sen alikylästä McLeod Ganj:asta, muuta kuin että intialainen työkaverini sanoi sitä pohjoisen Goaksi. Ja kuinka oikeassa hän olikaan, täällä ne takkutukkahippien kokoontumisajot on eikä missään Goan biitseillä.

Ai niin, asuuhan täällä myös neljästoista Dalai Lama ja koko Tiibetin hallitus evakossa.

Vuoristoon mars!


Käveleskeltiin kylän keskustassa ihaillen tätä puoliksi tiibetiläistä, puoliksi intialaista kylää ja sen ihmisiä ja rakennuksia. Täällä on paljon enemmän tiibetiläisiä kasvoja kuin intialaisia. Ja hännystelijät loistavat poissaolollaan, mikä on suuri ihme näinkin turistisessa paikassa. Italialaisessa kahvilassa otin pitkästä aikaa tuplaespresson ja monta viikkoa kun on mennyt kahvitta, niin se maistui todella vahvalta. Kahvipäissäni bongasin naapuripöydästä kaksi buddhalaista munkkia juttelemassa keskenään. Nuorempi aina välilä päivitteli facebookkia tai muuten vain chattaili Samsung Galaxy kolmosellaan.

Aamupalakahvila näköalalla
Kahvilan ikkunasta näkyy kotka
Hard Rock Cafe McLeod Ganj

Rauhan kahvila

Turret taikahuilua ostamassa

Propagandaa vapaan Tiibetin puolesta

Vesiputoksille

Naddi kylän näköalat

Käytiin Larin kanssa kävelemässä Bhagsu vesiputouksilla ehkä n. 3km päässä helppoa tietä. Seuraavana päivänä Lari sai houkuteltua mut pidemmälle reitille, joka kattoi Tiibetiläisten lasten kylän TCV:n, kuusimetsän keskeltä löytyvän pyhän Dal järven sekä iki-ihanan Naddi vuoristokylän, jonka jälkeen lounasta syötiin jonkun puron ylityksen ohessa olevalla kioskilla, sitten tuskallinen nousu purolta mäen huipulla sijaitsevalle Galu temppelille, jossa GPS näytti korkeudeksi 2111m, josta laskeuduttiin takaisin McLeod Ganj:aan ja turvalliseen 1700m korkeuteen. Koko tämä melkein 10km reitin vedin uusilla flipflopeilla ja kameralaukku olalla. Ei ihan paras varustus tällaiseen keikkaan, mutta menihän se. Palkitsin itseni koko Intian reissuni kalleimmalla (130INR) ja pienimmällä Kaapi Nirvanalla tutussa ja turvallisessa Cafe Coffee Day:ssa.

Ei ole erikoiskahveilla herkuttelu halpaa edes intiassa, mutta kyllä mä olin sen taas ansainnut.

Tapaamisiin


Päivän aikana tavattiin joku vanhempi sakemanni, joka oli asunut Dharamasalassa viimeiset 20 vuotta ja oli omien sanojensa mukaan kielitaitoinen mies. Mun kielipää ei riittänyt tenttaamaan pitikö väitteet esim. Vietnamin, Kiinan ja Farsin kielestä paikkaansa. Mutta en kyllä keksi miksi hän valehtelisikaan.

Toinen mainitsemisen arvoinen kaveri oli tanskalainen Lukas, joka pysäytti meidät kadulla vaihtaakseen pari sanaa kanssamme. Lukas aikoi viettää kuukauden Dharamsalassa, eikä tehdä yhtään tyypillistä intiaturistin juttua. Tiedä sitten. Sanoi juttelevansa n. sadan ihmisen kanssa päivittäin. Lukasin lähtiessä omaan suuntaansa ja meidän omaamme, pari myyjätyttöä kyseli meiltä mitä oltiin juteltu Lukaksen kanssa. Tyttöparat joutuvat kahdesti päivässä juttelemaan Lukaksen kanssa ja kansainvälinen sormen pyörittely ohimolla paljasti, että tyttöjen mielestä Lukas ei käy ihan täysillä.

Ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta normaaleitakin ihmisiä täällä voi tavata, esimerkiksi Australialaisen Paulin, joka aikoi jäädä Dharamasalaan vuosiksi asumaan ja opettamaan englantia sekä opiskelemaan Tiibetiläistä kulttuuria ja buddhismia uteliaisuudesta, ei vakaumuksesta.

Lari jatkaa matkaansa saksalaisten ystäviensä kanssa, jotka saapuivat kylille tänään. Minä vaihdoin tähänastisen reissun hinta-laatusuhteelta parhaimpaan hotelliin. Eli 700 INR/yö ja sillä saan puhtaan huoneen, puhtaat lakanat, kuuman suihkun, puhtaan pyyhkeen ja nopean internetin.

Sitä oppii taas arvostamaan pieniä asioita, mitkä isolla budjetilla liikkuessa on itsestäänselvyyksiä.