Gangesissa on virrannut roimasti vettä sillä aikaa kun olen jatkanut maailmanympärimatkaani Australiassa ja Uudessa Seelannissa uutta kokien ja vanhoja muistellen.
Tässäpä pieni ajatelma Intiasta, kirjoitettu neljäs kesäkuuta, vuonna 2013, kolmekymmentäviisi päivää Intiasta poistumisen jälkeen, Franz Josef nimisessä vuoristokylässä Uudessa Seelannissa.
Kun maailmanympärimatkapäätös oli tehty, olin jo mielessäni päättänyt että matka alkaa Intiasta. Siihen on kaksi isoa syytä ja muutama pienempi kimmoke tai kannustin.
Ensimmäinen iso syy on haluni etsiä omia rajojani mukavuusalueeni ulkopuolella matkustaessani yksin. Tähän inspiraationa oli Ted Simonin kirja Jupiterin matkat. Ted matkusti moottoripyörällä maailman ympäri muutaman vuoden ajan, kertoen tapahtumien lisäksi vallan mainiosti myös matkasta omaan itseensä. Hän kertoi peloistaan ja epävarmuuksistaan, joka myöhemmin muuttui täydeksi varmuudeksi. Tapahtui mitä tapahtui, kaikesta selviää ja aina löytyy apua tarvitsevalle. Myös minä halusin altistua omille peloilleni ja epävarmuuksilleni ja siihen Intia on hyvä valinta. Kaaottinen, meluista, epäsiisti jne. Melkein täydellinen vastakohta pohjoismaiden rauhalle. Kaikesta huolimatta Intia on helppo matkailumaa. Infrastruktuuri on rakennettu, englannilla pärjää ja pienemmälläkin budjetilla voi reissuja tehdä.
Toiseksi halusin nähdä miksi Intia on niin suosittu kohde itsensä kehittämisestä ja spiritualismista kiinnostuneiden henkilöiden keskuudessa.
Intia on spirituaalituristin eli hengellisen matkailijan ykköskohde, tuhansien länkkärien valitsema kohde itsensä etsimiseen. Tyypillinen Intian matkailija on pari-kolmekymppinen nuori ihminen varakkaasta länsimaisesta valtiosta. Hän on elämässään jo päässyt alkuun, mutta kokenut suuren pettymyksen tai tyhjyyden tunteen kymmenvuotisen koulusuoritusputken jälkeen työelämän alkaessa ja perheen perustamisen ollessa ajankohtaista. Monelle ylisuorittajalle tämä on stagnaatiolta kun vaatimukset ja tavoitteet itsensä kehittämiselle eivät enää tulekaan oman astraalisen olennon ulkopuolelta (=kouluinstituutio ja yhteiskunta), vaan on aika ryhtyä käyttämään jo opittuja tietoja ja tekemään työtä, jotta osakkeenomistajat pysyvät tyytyväisinä ja työpaikka säilyy. Kaikki eivät tätä muutosta helposti hyväksy.
Tai sitten asiat ovat liian hyvin ja elämä on liian helppoa kun materialistiten hyvinvoinnin keskellä pahoinvointivaltiossa ei tarvitsekaan taistella toimeentulosta kuten kehitysmaissa. Senkun vaan pelaa pleikkaria ja ostaa perjantaipullon, kyllä sossusta rahaa saa. Molemmilta tyypeiltä puuttuu elämän tarkoitus.
Intiassa tapaamani saksalainen nukkui temppeleissä säästääkseen rahaa ja maksimoidakseen intiassa oloaikansa pienellä budjetilla. Hipit, ex-hipit ja wannabe-hipit tulevat intiaan puhumaan filosofiaa ja parantamaan maailmaa ganjan siivittämillä puheillaan.
Elämässään eksyneet nuoret länkkäri sielut yrittävät parantaa elämäänsä itsehoidolla ja yhdistelevät eri uskontojen rituaaleja ja aatteita kuin norjalaiset tanskanlaivan buffet-ravintolan antimia. He sulkeutuvat ashrameihin gurujen tai "gurujen" oppeihin ja työmyyräksi siinä toivossa että sieltä löytyy elämälle suunta. Jos joku sen sieltä löytää, hyvä niin. Kaikkien ashrameiden eli spirituaalisen kommuunien motivaatiotkaan eivät ole aina puhtaat vaan etenkin nuorilta lypsetään rahaa ja seksiä. Paljon kuulee surullisia tarinoita, kuinka nuoria miehiä on hakattu ja nöyryytetty, nuoria naisia on lähennelty ja hyväksikäytetty. Siitä on valaistuminen kaukana ja ennestäänkin rikkinäiset ihmiset saavat vielä pahempia traumoja. Ei ole siis ihme että aina joskus jollakin napsahtaa. Sitten nämä "valaistuneet" (napsahtaneet) sielut päättävät jättää astraalisen olentonsa ja hyppivät ashramin katolta tai Porvoon kirkontornista alas kuolemaan siinä uskossa että sielu jatkaa Nirvanaan.
Halusin tavata ja haastatella näitä rikkinäisiä ihmisiä. Positiivisesti petyin, tällä reissulla en kovin rikkinäisiä ihmisiä tavannut. Suurin osa tapaamistani nuorista intian matkaajista on vain tekemässä tervettä ja hallittua matkaa itseensä, joko tietoisesti tai tiedostamatta, käyttäen Intiaa apuvälineenä. Älykkäin ja avoimin mielin, ymmärtäen, että jokainen on itse oman elämänsä kapteeni eikä esikuvana oleva guru tai myyntimiehet aina ajattele matkailijan parasta, vaan matkailijasta saamaansa maksimaalista hyötyä.
Ajattelin minäkin vielä ennen reissua sulkeutua ashramiin mietiskelemään elämän tarkoitusta joksikin aikaa, mutta vietettyäni kokonaisen sunnuntaipäivän lukemalla netistä kokemuksia ja mielipiteitä Eat, Pray, Love leffan motivoimana päätin toisin.
Mukavuusalueeni ulkopuolella tuli kuitenkin käytyä. Intiassa liikuin jalan, miesvetoisella riksalla (Kolkata), tuktukilla (joka h...tin paikassa), autotaksilla (Mumbai ja Kolkata), jeepillä (Bandhavgarh luonnonpuisto), uudenkarhealla henkilömaasturilla (260km taksikyyti Khajurahoon), veneellä (Varanasi, Kochi, Alleppy), junalla sikaosaston kovilla penkeillä, kakkosluokan ilmastoimattomassa sekä ilmastoidussa sleeper-vaunussa sekä ykkösluokan sleeper vaunussa. Lisäksi lensin Khajurahosta Varanasin ja Delhin kautta Amritsariin. Muutaman kerran tulin tuktuk kuskin huijaamaksi ja jouduin kävellen etsimään hotellia kaupungilla tai maksamaan ylihintaa ei minun, vaan tuktuk kuskin valitsemasta (joka maksaa hälle komission) hotellista. Suurin mukavuusalueelta poistuminen tapahtui yllättäen kun vietin viikon Kolkatassa luksushotellissa.
Halusin myös saada aikaa itselleni, aikaa kirjoittaa kirjaani ja karsia ikuisuusprojekteistani turhat pois ja saattaa kiinnostavimmat loppuun. Nämä projektit edistyivät hyvin heikosti. En malttanut vain jämähtää jonnekin internetin kuulumattomiin ajatuksineni ja muistiinpanoineni.
Kahden kuukauden matkailun jälkeen sanon samoin kuten Tropico ja moni muukin Intian matkaaja: olen iloinen että kävin, mutta en ole menossa hetimiten takaisin. Toiset jäävät Intia-koukkuun ja matkustavat sinne uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä miksi. Halpoja ja lämpimiä matkailumaita on muitakin.
Negatiivisena mieleen jäi ainaiset turistihinnat ja tuktuk kuskien koijaukset sekä jatkuva torvien tööttäily liikenteessä. Tinkimiseen rutinoitui nopeasti eikä valtaisan ihmismassan sekava liikehdintä häirinnyt enää ensimmäisen viikon jälkeen. Yli neljänkymmenen lämpötilat olivat myös kova pala skandinaaviselle hipiälleni.
Positiivisena mieleen jäi tapaamani ihmiset, intialaiset ja muut matkailijat sekä tietysti upeat paikat, joista mainitsemisen arvoisia ovat Amritsarin Kultainen Temppeli ja Attarin jokapäiväinen rajan sulkemisseremonia, McLeodGanj:n intialais-tiibetiläinen rento tunnelma sekä elävän villitiikerin bongaaminen Bandhavgarh:n luonnonpuistossa. Halusin ikuistaa Intian yhdellä valokuvalla siinä onnistumatta, koska kuvan idea tuli mieleeni vasta viimeisellä taksimatkallani kohti Indira Gandhin lentokenttää Delhissä. Valokuvassa olisi keltainen tuktuk liikenneympyrässä, kuskin katsoessa eteensä ja matkustajatilassa istuisi kolme tukevahkoa intialaista naista värikkäissä sareissaan katsoen kameraan. Täytynee mennä joskus päiväksi takaisin ja ikuistaa tämä digitaaliselle filmille.
Olen oppinut suhtautumaan hännystelijöihin huumorilla ja kärsivällisyydellä. Vaikka ne kuinka minua ärsyttävät toisinaan, niin toimeentuloaan hekin vain yrittävät saada. Sen kun ymmärtää, niin osaa suhtautua asiallisesti, mutta tarvittaessa jämäkästi. Useimmat uskovat kyllä puhetta, kun sanon että tulen sitten juttusille kun tarvitsen tuktuk kyytiä, matkamuistoja yms. Tai ihan vaan "no thank you sir". Sitkeimmille tapauksille vaan kättä eteen etteivät saa katsekontaktia, tai sitten rupean puhumaan niille suomea. Tai käännän pelin ja pyydän sata rupiaa jos haluavat "harjoitella englantia kanssani". Ainoastaan Shimlassa hännystelijät menivät liian pitkälle sinnikkyydessään ja menetin hermoni.
Mitä pitempään Intiassa olin, sitä enemmän mua alkoi ärsyttämään että kaikelle on inkkarihinta (engl. indian price) ja länkkärihinta (engl. foreigner price). Miksi olen vihainen joutuessani maksamaan chai kupposesta 50 eurosenttiä 10 eurosentin sijaan? On minulla varaa molempiin. Toisaalta, suurin osa tavaroista ja palveluista ovat vähintään kolminkertaisia turistille. Rikkaiden ja köyhien tuloerot intiassa ovat erittäin suuret. Köyhimmän kansan päivätienestit ovat rikkaamman osapuolen päivittäisen erikoiskahvin hinta eli reilut sata rupiaa. Kuitenkin, sekä köyhä että rikas inkkari maksavat kadulla chai kupposesta sen saman viisi rupiaa, minulta pyydetään kymppi tai viisitoista. Kertokaa joku miksi tämä minua ärsyttää suuresti.
Opin myös tuntemaan itseäni ja omaa käyttäytymistäni uusissa, hankalissa tilanteissa. Itsensä oppimaan tunteminen tuo varsin ristiriitaisia tunteita, mutta uskon ja toivon, että persoonan kehitys on parempaan suuntaan. En vielä Ted Simonin itsevarmuudella maailmaa kierrä Intian jälkeenkään, vaikka kättäni lukenut astrologi kertoi että minussakin Jupiter on vahva ja seitsemän vuoden "paha sykli" päättyy hänen laskemaan päivänä.
eli "toivottavasti löydät etsimäsi" on yleisin minulle ja muillekin matkaajille esitetty toivomus.
Etsinkö jotain? Etsinkö itseäni? Etsivätkö kaikki matkailijat jotain? Etsivätkö kaikki jotain? Onko matkalijian matka maailmaan vain matka itseensä? On helppo nähdä paljon nähtävyyksiä, kirjoittaa tapahtumista, kuvailla kohteita ja listata faktoja ja liittää valokuvia. Matka itseensä, siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Se on vaikeaa koska se on henkilökohtaista. Miksi matkustan? Mikä saa menemään paikasta toiseen, nähtävyyksiä nähden. Yksin? Kaksin? Porukalla? Matkustammeko siksi, jotta meillä olisi hyviä tarinoita kerrottavana kotiin palatessamme? Entä ne joilla ei ole ketään kotona odottamassa? Tai kotia? Mikä on heidän motiivinsa? Montako hindu-temppeliä ihminen jaksaa nähdä ja arvostaa elämänsä aikana?
Walkabout on aboriginaalien termi pitkälle kävelylle Australian poikki. Valkoiset aussit käyttävät samaa termiä nuorten ihmisten pidempiaikaiseen matkailuun. Matkaillaan, kunnes asiat alkavat taas merkitä jotain. On mentävä kauas nähdäkseen lähelle. On irtauduttava kaikesta nähdäkseen mitä elämäänsä todella kaipaa. Nähdäkseen mikä tuo onnen. Jokaisen onni on erilainen. Jokaisen matka on erilainen. Toivottavasti olet nauttinut lukea minun Intian matkastani. Minä olen nauttinut sen kirjoittamisesta ja olen nyt valaistunut. Minun entisen eksyneen kodittoman sielun walkabout päättyi tällä kertaa Intiaan, ironisesti päivää ennen lentoani walkaboutin synnyinsijoille Australiaan. Elämän ja onnen suunta on löytynyt tällä kahden kuukauden matkalla Intiaan ja itseeni, nyt on aika aloittaa erilainen matka.
Tiedän mitä onni minulle on.
Elmo "Maharishi" Ensio
Tässäpä pieni ajatelma Intiasta, kirjoitettu neljäs kesäkuuta, vuonna 2013, kolmekymmentäviisi päivää Intiasta poistumisen jälkeen, Franz Josef nimisessä vuoristokylässä Uudessa Seelannissa.
Miksi valitsin Intian kohteekseni?
Kun maailmanympärimatkapäätös oli tehty, olin jo mielessäni päättänyt että matka alkaa Intiasta. Siihen on kaksi isoa syytä ja muutama pienempi kimmoke tai kannustin.
Ensimmäinen iso syy on haluni etsiä omia rajojani mukavuusalueeni ulkopuolella matkustaessani yksin. Tähän inspiraationa oli Ted Simonin kirja Jupiterin matkat. Ted matkusti moottoripyörällä maailman ympäri muutaman vuoden ajan, kertoen tapahtumien lisäksi vallan mainiosti myös matkasta omaan itseensä. Hän kertoi peloistaan ja epävarmuuksistaan, joka myöhemmin muuttui täydeksi varmuudeksi. Tapahtui mitä tapahtui, kaikesta selviää ja aina löytyy apua tarvitsevalle. Myös minä halusin altistua omille peloilleni ja epävarmuuksilleni ja siihen Intia on hyvä valinta. Kaaottinen, meluista, epäsiisti jne. Melkein täydellinen vastakohta pohjoismaiden rauhalle. Kaikesta huolimatta Intia on helppo matkailumaa. Infrastruktuuri on rakennettu, englannilla pärjää ja pienemmälläkin budjetilla voi reissuja tehdä.
Toiseksi halusin nähdä miksi Intia on niin suosittu kohde itsensä kehittämisestä ja spiritualismista kiinnostuneiden henkilöiden keskuudessa.
Intia on spirituaalituristin eli hengellisen matkailijan ykköskohde, tuhansien länkkärien valitsema kohde itsensä etsimiseen. Tyypillinen Intian matkailija on pari-kolmekymppinen nuori ihminen varakkaasta länsimaisesta valtiosta. Hän on elämässään jo päässyt alkuun, mutta kokenut suuren pettymyksen tai tyhjyyden tunteen kymmenvuotisen koulusuoritusputken jälkeen työelämän alkaessa ja perheen perustamisen ollessa ajankohtaista. Monelle ylisuorittajalle tämä on stagnaatiolta kun vaatimukset ja tavoitteet itsensä kehittämiselle eivät enää tulekaan oman astraalisen olennon ulkopuolelta (=kouluinstituutio ja yhteiskunta), vaan on aika ryhtyä käyttämään jo opittuja tietoja ja tekemään työtä, jotta osakkeenomistajat pysyvät tyytyväisinä ja työpaikka säilyy. Kaikki eivät tätä muutosta helposti hyväksy.
Tai sitten asiat ovat liian hyvin ja elämä on liian helppoa kun materialistiten hyvinvoinnin keskellä pahoinvointivaltiossa ei tarvitsekaan taistella toimeentulosta kuten kehitysmaissa. Senkun vaan pelaa pleikkaria ja ostaa perjantaipullon, kyllä sossusta rahaa saa. Molemmilta tyypeiltä puuttuu elämän tarkoitus.
Intiassa tapaamani saksalainen nukkui temppeleissä säästääkseen rahaa ja maksimoidakseen intiassa oloaikansa pienellä budjetilla. Hipit, ex-hipit ja wannabe-hipit tulevat intiaan puhumaan filosofiaa ja parantamaan maailmaa ganjan siivittämillä puheillaan.
Elämässään eksyneet nuoret länkkäri sielut yrittävät parantaa elämäänsä itsehoidolla ja yhdistelevät eri uskontojen rituaaleja ja aatteita kuin norjalaiset tanskanlaivan buffet-ravintolan antimia. He sulkeutuvat ashrameihin gurujen tai "gurujen" oppeihin ja työmyyräksi siinä toivossa että sieltä löytyy elämälle suunta. Jos joku sen sieltä löytää, hyvä niin. Kaikkien ashrameiden eli spirituaalisen kommuunien motivaatiotkaan eivät ole aina puhtaat vaan etenkin nuorilta lypsetään rahaa ja seksiä. Paljon kuulee surullisia tarinoita, kuinka nuoria miehiä on hakattu ja nöyryytetty, nuoria naisia on lähennelty ja hyväksikäytetty. Siitä on valaistuminen kaukana ja ennestäänkin rikkinäiset ihmiset saavat vielä pahempia traumoja. Ei ole siis ihme että aina joskus jollakin napsahtaa. Sitten nämä "valaistuneet" (napsahtaneet) sielut päättävät jättää astraalisen olentonsa ja hyppivät ashramin katolta tai Porvoon kirkontornista alas kuolemaan siinä uskossa että sielu jatkaa Nirvanaan.
Halusin tavata ja haastatella näitä rikkinäisiä ihmisiä. Positiivisesti petyin, tällä reissulla en kovin rikkinäisiä ihmisiä tavannut. Suurin osa tapaamistani nuorista intian matkaajista on vain tekemässä tervettä ja hallittua matkaa itseensä, joko tietoisesti tai tiedostamatta, käyttäen Intiaa apuvälineenä. Älykkäin ja avoimin mielin, ymmärtäen, että jokainen on itse oman elämänsä kapteeni eikä esikuvana oleva guru tai myyntimiehet aina ajattele matkailijan parasta, vaan matkailijasta saamaansa maksimaalista hyötyä.
Ajattelin minäkin vielä ennen reissua sulkeutua ashramiin mietiskelemään elämän tarkoitusta joksikin aikaa, mutta vietettyäni kokonaisen sunnuntaipäivän lukemalla netistä kokemuksia ja mielipiteitä Eat, Pray, Love leffan motivoimana päätin toisin.
Mukavuusalueeni ulkopuolella tuli kuitenkin käytyä. Intiassa liikuin jalan, miesvetoisella riksalla (Kolkata), tuktukilla (joka h...tin paikassa), autotaksilla (Mumbai ja Kolkata), jeepillä (Bandhavgarh luonnonpuisto), uudenkarhealla henkilömaasturilla (260km taksikyyti Khajurahoon), veneellä (Varanasi, Kochi, Alleppy), junalla sikaosaston kovilla penkeillä, kakkosluokan ilmastoimattomassa sekä ilmastoidussa sleeper-vaunussa sekä ykkösluokan sleeper vaunussa. Lisäksi lensin Khajurahosta Varanasin ja Delhin kautta Amritsariin. Muutaman kerran tulin tuktuk kuskin huijaamaksi ja jouduin kävellen etsimään hotellia kaupungilla tai maksamaan ylihintaa ei minun, vaan tuktuk kuskin valitsemasta (joka maksaa hälle komission) hotellista. Suurin mukavuusalueelta poistuminen tapahtui yllättäen kun vietin viikon Kolkatassa luksushotellissa.
Halusin myös saada aikaa itselleni, aikaa kirjoittaa kirjaani ja karsia ikuisuusprojekteistani turhat pois ja saattaa kiinnostavimmat loppuun. Nämä projektit edistyivät hyvin heikosti. En malttanut vain jämähtää jonnekin internetin kuulumattomiin ajatuksineni ja muistiinpanoineni.
Mitä jäi mieleen Intiasta?
Kahden kuukauden matkailun jälkeen sanon samoin kuten Tropico ja moni muukin Intian matkaaja: olen iloinen että kävin, mutta en ole menossa hetimiten takaisin. Toiset jäävät Intia-koukkuun ja matkustavat sinne uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä miksi. Halpoja ja lämpimiä matkailumaita on muitakin.
Negatiivisena mieleen jäi ainaiset turistihinnat ja tuktuk kuskien koijaukset sekä jatkuva torvien tööttäily liikenteessä. Tinkimiseen rutinoitui nopeasti eikä valtaisan ihmismassan sekava liikehdintä häirinnyt enää ensimmäisen viikon jälkeen. Yli neljänkymmenen lämpötilat olivat myös kova pala skandinaaviselle hipiälleni.
Positiivisena mieleen jäi tapaamani ihmiset, intialaiset ja muut matkailijat sekä tietysti upeat paikat, joista mainitsemisen arvoisia ovat Amritsarin Kultainen Temppeli ja Attarin jokapäiväinen rajan sulkemisseremonia, McLeodGanj:n intialais-tiibetiläinen rento tunnelma sekä elävän villitiikerin bongaaminen Bandhavgarh:n luonnonpuistossa. Halusin ikuistaa Intian yhdellä valokuvalla siinä onnistumatta, koska kuvan idea tuli mieleeni vasta viimeisellä taksimatkallani kohti Indira Gandhin lentokenttää Delhissä. Valokuvassa olisi keltainen tuktuk liikenneympyrässä, kuskin katsoessa eteensä ja matkustajatilassa istuisi kolme tukevahkoa intialaista naista värikkäissä sareissaan katsoen kameraan. Täytynee mennä joskus päiväksi takaisin ja ikuistaa tämä digitaaliselle filmille.
Olen oppinut suhtautumaan hännystelijöihin huumorilla ja kärsivällisyydellä. Vaikka ne kuinka minua ärsyttävät toisinaan, niin toimeentuloaan hekin vain yrittävät saada. Sen kun ymmärtää, niin osaa suhtautua asiallisesti, mutta tarvittaessa jämäkästi. Useimmat uskovat kyllä puhetta, kun sanon että tulen sitten juttusille kun tarvitsen tuktuk kyytiä, matkamuistoja yms. Tai ihan vaan "no thank you sir". Sitkeimmille tapauksille vaan kättä eteen etteivät saa katsekontaktia, tai sitten rupean puhumaan niille suomea. Tai käännän pelin ja pyydän sata rupiaa jos haluavat "harjoitella englantia kanssani". Ainoastaan Shimlassa hännystelijät menivät liian pitkälle sinnikkyydessään ja menetin hermoni.
Mitä pitempään Intiassa olin, sitä enemmän mua alkoi ärsyttämään että kaikelle on inkkarihinta (engl. indian price) ja länkkärihinta (engl. foreigner price). Miksi olen vihainen joutuessani maksamaan chai kupposesta 50 eurosenttiä 10 eurosentin sijaan? On minulla varaa molempiin. Toisaalta, suurin osa tavaroista ja palveluista ovat vähintään kolminkertaisia turistille. Rikkaiden ja köyhien tuloerot intiassa ovat erittäin suuret. Köyhimmän kansan päivätienestit ovat rikkaamman osapuolen päivittäisen erikoiskahvin hinta eli reilut sata rupiaa. Kuitenkin, sekä köyhä että rikas inkkari maksavat kadulla chai kupposesta sen saman viisi rupiaa, minulta pyydetään kymppi tai viisitoista. Kertokaa joku miksi tämä minua ärsyttää suuresti.
Opin myös tuntemaan itseäni ja omaa käyttäytymistäni uusissa, hankalissa tilanteissa. Itsensä oppimaan tunteminen tuo varsin ristiriitaisia tunteita, mutta uskon ja toivon, että persoonan kehitys on parempaan suuntaan. En vielä Ted Simonin itsevarmuudella maailmaa kierrä Intian jälkeenkään, vaikka kättäni lukenut astrologi kertoi että minussakin Jupiter on vahva ja seitsemän vuoden "paha sykli" päättyy hänen laskemaan päivänä.
"I hope you find what you are looking for"
eli "toivottavasti löydät etsimäsi" on yleisin minulle ja muillekin matkaajille esitetty toivomus.
Etsinkö jotain? Etsinkö itseäni? Etsivätkö kaikki matkailijat jotain? Etsivätkö kaikki jotain? Onko matkalijian matka maailmaan vain matka itseensä? On helppo nähdä paljon nähtävyyksiä, kirjoittaa tapahtumista, kuvailla kohteita ja listata faktoja ja liittää valokuvia. Matka itseensä, siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Se on vaikeaa koska se on henkilökohtaista. Miksi matkustan? Mikä saa menemään paikasta toiseen, nähtävyyksiä nähden. Yksin? Kaksin? Porukalla? Matkustammeko siksi, jotta meillä olisi hyviä tarinoita kerrottavana kotiin palatessamme? Entä ne joilla ei ole ketään kotona odottamassa? Tai kotia? Mikä on heidän motiivinsa? Montako hindu-temppeliä ihminen jaksaa nähdä ja arvostaa elämänsä aikana?
Walkabout on aboriginaalien termi pitkälle kävelylle Australian poikki. Valkoiset aussit käyttävät samaa termiä nuorten ihmisten pidempiaikaiseen matkailuun. Matkaillaan, kunnes asiat alkavat taas merkitä jotain. On mentävä kauas nähdäkseen lähelle. On irtauduttava kaikesta nähdäkseen mitä elämäänsä todella kaipaa. Nähdäkseen mikä tuo onnen. Jokaisen onni on erilainen. Jokaisen matka on erilainen. Toivottavasti olet nauttinut lukea minun Intian matkastani. Minä olen nauttinut sen kirjoittamisesta ja olen nyt valaistunut. Minun entisen eksyneen kodittoman sielun walkabout päättyi tällä kertaa Intiaan, ironisesti päivää ennen lentoani walkaboutin synnyinsijoille Australiaan. Elämän ja onnen suunta on löytynyt tällä kahden kuukauden matkalla Intiaan ja itseeni, nyt on aika aloittaa erilainen matka.
Tiedän mitä onni minulle on.
Elmo "Maharishi" Ensio
