Tulinen mauste kuuluu intialaiseen aamupalapöytään kuten vodka venäläiseen.
Junan lähtöön valmistauduin syömällä läheisessä kasvisruokaravintolassa inkkariaamupalan, dosan. Hyvää oli ja vaikka tulisesta ruuasta tykkäänki, niin kyllä aamupalaksi saisi olla jotain tutumpia makuja. Aina ei vain ehdi/kehtaa/jaksa/jokumuutekosyy lähteä etsimään omelettia tarjoavia ruokapaikkoja.
Tunti ennen junanlähtöä halusin varmistaa jatkolipun Chennaista eteenpäin. Eikun siis viralliseen hyväksyttyyn matkatoimistoon. Vaan ei siellä ollut ketään, ovet kyllä oli auki. Lähdin siitä asemalle käsin kävelemään rinkka selässä, aseman ympäristössä on yleensä matkatoimistoja virallisen lipputoimiston lisäksi. Eiköhän tarttunut joku hännystelijä siitä perään, prkl. Tiesin mihin junaan haluan ja mitä sen kuuluisi maksaa. Sitten kun virkailija heitti seitsemänsataa kovemman hinnan niin en oikein tiennyt itkeäkö vai nauraako. Pyysin näyttämään ruudulta varauksen tiedot ja aloin kyselemään inhottavia kysymyksiä. Virkailija rupesi kuumenemaan ja pudotti hintaa kahteen ja puoleen tonniin ja kertoi pystyvänsä vahivstaman tämän lipun "Sir, I can confirm this ticket".
En halunnut jäädä Chennaihin jumiin, joten näytin vihreää valoa, jolloin avustaja lähti lapun kanssa juoksemaan viralliseen lipputoimistoon. Viimein kun avustaja tuli takaisin, niin mitä hittoa, ei lippu olekaan vahvistettu vaan meni odotuslistalle kolmanneksi. Kyllä se todennäköisesti siitä vielä lipuksi muuttuu ja jos ei, niin jään Chennaihin jumiin ja menetän 300 rupiaa palvelumaksua eli tämän "palvelevan" matkatoimiston komission. Intian huijareista on paljon puhetta ja mielestäni tavaroista ja palveluista ylihinnan maksaminen ei ole huijausta, kauppahintahan on aina myyjän ja ostajan sopima hinta. Miellytä jos ei, niin walk away. Mutta nyt kyllä ensimmäinen selkeä huijaus tuli koettua.
Junalla matkustaminen voi olla helppoa, mutta lipun ostaminen on yhtä helvettiä.
Madurai Junction juna-asemalla ei ollut kovin selkeää infoa ensikertalaiselle junamatkaajalle, joten kävelin suoraan station masterin luo lippuni kanssa. Masteri osoitti raiteella kolme olevaa vaunua numero 6, joten kävelin sinne siis uteliaana. Sieltähän se löytyi oma paikka omasta vaunusta. Ulkooven viereen oli vielä printattu matkustajalistat ja siellähän se oma nimikin komeili. Ei muuta kuin rinkka hattuhyllylle ja vaijerilla kiinni ja odottelemaan junan lähtöä. Juna lähtikin sitten kolme varttia aikataulusta myöhässä.
Asemalla (ja myöhemmin muillakin asemilla näkyi) parikymmentä inkkaria, joilla oli silmälappu. Yleensä vasemmassa silmässä. Mitä hitto, oliko täällä LASIK-leikkauksien hullut päivät? Ei mulle kukaan kertonut!
Junissahan on noita päästä päähän käveleviä ruuan, juomien ja lehtien myyjiä siperiasta tuttuun tapaan. Kahvia, teetä, biriyania, pähkinöitä, vettä, kokista, jätskiä, palapala-hedelmää yms. Yhdessä kohtaa luulin maksaneeni viidentoista rupian vesipullosta nelkytviis. Sen siitä saa, kun ei tarkista vaihtorahoja. Voi tosin olla, että annoinkin kakskymppisen enkä viiskymppistä, ja vain luulin tulleeni huijatuksi. Intiassa käytetään sanomalehtiä kaiken myytävän tavaran käärimiseen, käsien kuivaamiseen yms. Siihen se kierrätys sitten jääkin. Intian junissakaan ei pidetä roskia vankeina roskakoreissa, vaan roskat jätettiin lattialle tai työnnetään ikkunan kaltereiden välistä vapauteen.
Keskellä metsää oli yhtäkkiä kahden muovihevosen kokoinen karuselli. Mitä ihmettä? Lisää ihmettelemisen aihetta sain junan varusteista, nimittäin... miksi maailman junissa on matkustajille hätäjarrukahva? Milloin sitä on tarkoitus käyttää? Väärinkäytöstä on yleensä huimat sanktiot. Jos joku sen mulle kertoo, niin ikuisesti kiitollinen olen mä.
Naapuriloossissa istuneen yhden lapsen kolmikymppisen perheen isä nukkui suurimman osan matkasta, äiti ja tytär pelasi paperi-sakset peliä ja jotain toista jota parhaiten kuvaa ääniefekti "säkäläkäpum!". Sain paljon uteliaita katseita karjavaunun muilta matkustajilta, ainoastaan viereeni istahtanut mieshenkilö alkoi juttusille kun otin Intian kartan esille ja rupesin tekemään reissusuunnitelmiani. Kohta on kuukausi takana ja vielä kuukausi edessä.
Junassa oli melko tyhjää ja istumapaikattomia matkustajia oli alkumatkasta yksi perhe, jonka mies oli sairas ja makasi lattialla vaimon syöttäessä ja juottaessa. Jossain kohti ne sitten jäi pois ja mies nostettiin junan viereen penkereelle makaamaan ja joku lähti hakemaan taksia tai paareja tai mitälie. Loppumatkasta toisen kyykkyvessan eteen tuli koditon hobo tai muuten vain köyhä mies nukkumaan. Mitähän noiden lippu on maksanut, kun mun istuinpaikka maksoi 145 rupiaa (2 eur) ja olin sentään kymmenen tuntia junassa.
Chennaihin saavuttiin aikataulun mukaisesti iltaysiltä. Olin katsonut kartasta että ihan aseman lähellä oli paljon majoitusta saatavilla. Kävin parista ekasta kyselemässä ja täyttä oli. Matkaan lyöttäytynyt hännystelijä rupesi aktiiviseksi markkinoijaksi ja sanoi tietävänsä hintahaarukkaani sopivan hotellin lähellä. Koska monta kertaa aiemmin on jo tällä taktiikalla löytynyt hyvä ja halpa majoitus (joskin ei halvin mahdollinen, hännystelijä saa AINA komission kun tuo asiakkaan majoitukseen), niin hyppäsin tuktukkiin joka lähtikin ajamaan jonnekin hevon kuuseen eikä kahden korttelin päähän. Juu, kyllähän siitä pyydettiin sitä mitä olin valmis maksamaan, mutta mikä murju! Aina ei tavaroiden ja palveluiden arvo ja hinta todellakaan kohtaa.
Kävin katsastaan vielä naapurin, joka olikin vähän parempi mutta samaa hintaa pyydettiin. Sain tingattua satkun pois hinnasta (maksoin 450 INR/yö) ja respan poika ja hännystelijä vaihtoivat tiukkaa tekstiä tamiliksi, ymmärsin että alennukseni meni hotellin marginaalista, ei hännystelijän. Miksen vain ollut noteeraamatta kuskia kun olin vielä aseman vieressä pelipaikalla? Miksen pysäyttänyt tuktukia kun matka olikin kauemmaksi kuin luvattiin? Miksi en vaatinut palauttamaan takaisin juna-asemalle? Miksi en vain kävellyt pois? Miksi en ollut tällä kertaa vahva?
No, luonnetta vahvistamaanhan sitä on tänne suureen maailmaan tultu.
Kävin vielä iltapalalla vetämässä uuden tulisen tuttavuuden Chicken Chettinadu, tätä ei ole tuolla länsi-intiassa vielä tullutkaan vastaan. Vaikken omistakaan ruokamuistia, niin luulen että tämä on sama kastike, jota myydään pohjoismaiden eliitti-inkkariravintoloissa nimellä Chicken Madras. Chennai kaupunki tunnettiin vielä vähän aikaa sitten nimellä Madras. Vielä kun löydän jostain Rogan Josh lammasta, niin kaikki kolme ennakkosuosikkia on popsittu myös intiassa.
Murjuhotellissa heti mobiilinetti päälle ja varasin ja maksoin netissä toisen yön samanhintaluokan hotellista naapurustossa, jossa olinkin jo heti aamukympiltä kysymässä huonettani. Kyselivät varauksen printouttia ja eihän mulla sellaista ollut. Lähetin sitten meilillä varausvahvistukseni heille ja kohta sainkin huoneeni. Olin varannut pienen ilmastoimattoman huoneen ja respan täti ei jaksanut laskea paljonko 8.28 USD on rupioissa (450 INR/yö), niin antoivat ison huoneen ilmastoinnilla. Sainpahan edes vähän takaisin kokemaani vääryyttä ja omaa tyhmyyttä.
Elmon lukijoista suurin osa ei varmaan pysty kuvittelemaan minkälaisissa murjuissa länsimainen ihminen pystyy asumaan jos haluaa. :)
Chennain ainut kiinnostava nähtävyys on Royal Enfield tehdas, mutta siellä järjestetään opastettuja käyntejä vain lauantaisin, joten tämä päivä taitaa mennä lepäillessä ja valokuvia sortatessa.
Suunnittelenkin jo Kolkatasta vähän parempaa hotellia vaihteeksi.
Junan lähtöön valmistauduin syömällä läheisessä kasvisruokaravintolassa inkkariaamupalan, dosan. Hyvää oli ja vaikka tulisesta ruuasta tykkäänki, niin kyllä aamupalaksi saisi olla jotain tutumpia makuja. Aina ei vain ehdi/kehtaa/jaksa/jokumuutekosyy lähteä etsimään omelettia tarjoavia ruokapaikkoja.
Intia 1 - Elmo 0
Tunti ennen junanlähtöä halusin varmistaa jatkolipun Chennaista eteenpäin. Eikun siis viralliseen hyväksyttyyn matkatoimistoon. Vaan ei siellä ollut ketään, ovet kyllä oli auki. Lähdin siitä asemalle käsin kävelemään rinkka selässä, aseman ympäristössä on yleensä matkatoimistoja virallisen lipputoimiston lisäksi. Eiköhän tarttunut joku hännystelijä siitä perään, prkl. Tiesin mihin junaan haluan ja mitä sen kuuluisi maksaa. Sitten kun virkailija heitti seitsemänsataa kovemman hinnan niin en oikein tiennyt itkeäkö vai nauraako. Pyysin näyttämään ruudulta varauksen tiedot ja aloin kyselemään inhottavia kysymyksiä. Virkailija rupesi kuumenemaan ja pudotti hintaa kahteen ja puoleen tonniin ja kertoi pystyvänsä vahivstaman tämän lipun "Sir, I can confirm this ticket".
En halunnut jäädä Chennaihin jumiin, joten näytin vihreää valoa, jolloin avustaja lähti lapun kanssa juoksemaan viralliseen lipputoimistoon. Viimein kun avustaja tuli takaisin, niin mitä hittoa, ei lippu olekaan vahvistettu vaan meni odotuslistalle kolmanneksi. Kyllä se todennäköisesti siitä vielä lipuksi muuttuu ja jos ei, niin jään Chennaihin jumiin ja menetän 300 rupiaa palvelumaksua eli tämän "palvelevan" matkatoimiston komission. Intian huijareista on paljon puhetta ja mielestäni tavaroista ja palveluista ylihinnan maksaminen ei ole huijausta, kauppahintahan on aina myyjän ja ostajan sopima hinta. Miellytä jos ei, niin walk away. Mutta nyt kyllä ensimmäinen selkeä huijaus tuli koettua.
Junalla matkustaminen voi olla helppoa, mutta lipun ostaminen on yhtä helvettiä.
Guv Chennai Express
Madurai Junction juna-asemalla ei ollut kovin selkeää infoa ensikertalaiselle junamatkaajalle, joten kävelin suoraan station masterin luo lippuni kanssa. Masteri osoitti raiteella kolme olevaa vaunua numero 6, joten kävelin sinne siis uteliaana. Sieltähän se löytyi oma paikka omasta vaunusta. Ulkooven viereen oli vielä printattu matkustajalistat ja siellähän se oma nimikin komeili. Ei muuta kuin rinkka hattuhyllylle ja vaijerilla kiinni ja odottelemaan junan lähtöä. Juna lähtikin sitten kolme varttia aikataulusta myöhässä.
 |
| 103 - Elmon paikka |
 |
| Sikaosastossa tuuletus pelasi |
Asemalla (ja myöhemmin muillakin asemilla näkyi) parikymmentä inkkaria, joilla oli silmälappu. Yleensä vasemmassa silmässä. Mitä hitto, oliko täällä LASIK-leikkauksien hullut päivät? Ei mulle kukaan kertonut!
Junissahan on noita päästä päähän käveleviä ruuan, juomien ja lehtien myyjiä siperiasta tuttuun tapaan. Kahvia, teetä, biriyania, pähkinöitä, vettä, kokista, jätskiä, palapala-hedelmää yms. Yhdessä kohtaa luulin maksaneeni viidentoista rupian vesipullosta nelkytviis. Sen siitä saa, kun ei tarkista vaihtorahoja. Voi tosin olla, että annoinkin kakskymppisen enkä viiskymppistä, ja vain luulin tulleeni huijatuksi. Intiassa käytetään sanomalehtiä kaiken myytävän tavaran käärimiseen, käsien kuivaamiseen yms. Siihen se kierrätys sitten jääkin. Intian junissakaan ei pidetä roskia vankeina roskakoreissa, vaan roskat jätettiin lattialle tai työnnetään ikkunan kaltereiden välistä vapauteen.
 |
| Myyjiä |
Keskellä metsää oli yhtäkkiä kahden muovihevosen kokoinen karuselli. Mitä ihmettä? Lisää ihmettelemisen aihetta sain junan varusteista, nimittäin... miksi maailman junissa on matkustajille hätäjarrukahva? Milloin sitä on tarkoitus käyttää? Väärinkäytöstä on yleensä huimat sanktiot. Jos joku sen mulle kertoo, niin ikuisesti kiitollinen olen mä.
Naapuriloossissa istuneen yhden lapsen kolmikymppisen perheen isä nukkui suurimman osan matkasta, äiti ja tytär pelasi paperi-sakset peliä ja jotain toista jota parhaiten kuvaa ääniefekti "säkäläkäpum!". Sain paljon uteliaita katseita karjavaunun muilta matkustajilta, ainoastaan viereeni istahtanut mieshenkilö alkoi juttusille kun otin Intian kartan esille ja rupesin tekemään reissusuunnitelmiani. Kohta on kuukausi takana ja vielä kuukausi edessä.
Junassa oli melko tyhjää ja istumapaikattomia matkustajia oli alkumatkasta yksi perhe, jonka mies oli sairas ja makasi lattialla vaimon syöttäessä ja juottaessa. Jossain kohti ne sitten jäi pois ja mies nostettiin junan viereen penkereelle makaamaan ja joku lähti hakemaan taksia tai paareja tai mitälie. Loppumatkasta toisen kyykkyvessan eteen tuli koditon hobo tai muuten vain köyhä mies nukkumaan. Mitähän noiden lippu on maksanut, kun mun istuinpaikka maksoi 145 rupiaa (2 eur) ja olin sentään kymmenen tuntia junassa.
Intia 2 - Elmo 0
Chennaihin saavuttiin aikataulun mukaisesti iltaysiltä. Olin katsonut kartasta että ihan aseman lähellä oli paljon majoitusta saatavilla. Kävin parista ekasta kyselemässä ja täyttä oli. Matkaan lyöttäytynyt hännystelijä rupesi aktiiviseksi markkinoijaksi ja sanoi tietävänsä hintahaarukkaani sopivan hotellin lähellä. Koska monta kertaa aiemmin on jo tällä taktiikalla löytynyt hyvä ja halpa majoitus (joskin ei halvin mahdollinen, hännystelijä saa AINA komission kun tuo asiakkaan majoitukseen), niin hyppäsin tuktukkiin joka lähtikin ajamaan jonnekin hevon kuuseen eikä kahden korttelin päähän. Juu, kyllähän siitä pyydettiin sitä mitä olin valmis maksamaan, mutta mikä murju! Aina ei tavaroiden ja palveluiden arvo ja hinta todellakaan kohtaa.
Kävin katsastaan vielä naapurin, joka olikin vähän parempi mutta samaa hintaa pyydettiin. Sain tingattua satkun pois hinnasta (maksoin 450 INR/yö) ja respan poika ja hännystelijä vaihtoivat tiukkaa tekstiä tamiliksi, ymmärsin että alennukseni meni hotellin marginaalista, ei hännystelijän. Miksen vain ollut noteeraamatta kuskia kun olin vielä aseman vieressä pelipaikalla? Miksen pysäyttänyt tuktukia kun matka olikin kauemmaksi kuin luvattiin? Miksi en vaatinut palauttamaan takaisin juna-asemalle? Miksi en vain kävellyt pois? Miksi en ollut tällä kertaa vahva?
 |
| Chennain hotelli Ammu Palace:ssa tarjoillaan vakituisille asukkaille ihmislihaa öisin. Toinen petipunkkiyö tällä reissulla. |
No, luonnetta vahvistamaanhan sitä on tänne suureen maailmaan tultu.
Kävin vielä iltapalalla vetämässä uuden tulisen tuttavuuden Chicken Chettinadu, tätä ei ole tuolla länsi-intiassa vielä tullutkaan vastaan. Vaikken omistakaan ruokamuistia, niin luulen että tämä on sama kastike, jota myydään pohjoismaiden eliitti-inkkariravintoloissa nimellä Chicken Madras. Chennai kaupunki tunnettiin vielä vähän aikaa sitten nimellä Madras. Vielä kun löydän jostain Rogan Josh lammasta, niin kaikki kolme ennakkosuosikkia on popsittu myös intiassa.
Elmo strikes back
Murjuhotellissa heti mobiilinetti päälle ja varasin ja maksoin netissä toisen yön samanhintaluokan hotellista naapurustossa, jossa olinkin jo heti aamukympiltä kysymässä huonettani. Kyselivät varauksen printouttia ja eihän mulla sellaista ollut. Lähetin sitten meilillä varausvahvistukseni heille ja kohta sainkin huoneeni. Olin varannut pienen ilmastoimattoman huoneen ja respan täti ei jaksanut laskea paljonko 8.28 USD on rupioissa (450 INR/yö), niin antoivat ison huoneen ilmastoinnilla. Sainpahan edes vähän takaisin kokemaani vääryyttä ja omaa tyhmyyttä.
Elmon lukijoista suurin osa ei varmaan pysty kuvittelemaan minkälaisissa murjuissa länsimainen ihminen pystyy asumaan jos haluaa. :)
Chennain ainut kiinnostava nähtävyys on Royal Enfield tehdas, mutta siellä järjestetään opastettuja käyntejä vain lauantaisin, joten tämä päivä taitaa mennä lepäillessä ja valokuvia sortatessa.
Suunnittelenkin jo Kolkatasta vähän parempaa hotellia vaihteeksi.
No comments:
Post a Comment