Pages

Thursday, February 28, 2013

Jäähyväiset Dubaille


Päivä sheikkinä


Jätettiin laukut hotelliin säilytykseen ja lähdettiin päiväksi kaupungille sheikkailemaan.

Oltiin netistä katottu theyellowboat.com pikavene joka menee Marinasta Palm Jumeirahin ympäri, jotta näkee Atlantis hotellin, siitä paatti jatkaa Burj Al Arab seitsemän tähden hotellin edustalle kääntymään takaisin. Ei me tietysti sinne päästy, kaikki vuorot oli huomiselle asti täyteen bookattu. No, säästettiinpä 200 dirhamia. Katottiin reittikartasta että RTA eli Dubain julkinen liikenne pitää myös joitain vesipysäkkejä hallussaan. Ja vieressä oli vesitaksi Dubai Marina ostarille kahdella dirhamilla. Sinne siis, siinä uskossa että sieltä pääsee eteenpäin Al Ghubaibaan Dubain Creekissä, yksi väli ja dirhami kerrallaan. Väärässä oltiin, piti ottaa yksityistaksi, jolla sai mennä minne haluaa. Mikäs siinä, mennään sillä, kun hintaakin tulisi vain 150 dirhamia per naama eli viiskybää halvempi kuin theyellowsubmarine.com veneellä.

Kyllä oli rikkaan sheikin olo lähteä laiturista kymmenen hengen katamaraanilla kahdestaan. Miehistöäkin oli kaksi jäsentä. Matka-ajan piti olla puolitoista tuntia, kun sinne Al Ghubaibaan kuitenkin oli matkaa, pari minuuttia kuulemma menee kun taksi pitää tankata. Mikäs siinä, aikaahan meillä vapaaherroilla on.

Nautiskellaan nyt elämästä.

Paluu todellisuuteen


Well well well... Sheikkinä olo loppui lyhyeen.

Tankkauspisteellä oli kaksi paikkaa, toisessa oli merivartiosto ja toisessa Monte Criston kreivi "Fish 'n' chicks" jahdillaan. Sillä valkonaamalla oli sen verran iso paatti ja paljon miehistöä, että korkea-arvoisimman Alin tehtävänä tuntui olevan kannella istuskelu ja tähystystornissa jalkojen heiluttelu. Siinäpä unelmatyö. Kreivillä oli varmaan visa electronin kanssa ongelmaa, sen verran tuntui tuo maksupuoli kestävän. Tai sitten maksu hoidettiin harvinaisen jaloilla kivillä ja kaupungin kaikkia timantologit olivat vapaalla.

Aurinko jo sammui kun viimein tuli meidän vuoro tankata paatti. Siinä sitten vähän säätivät myös veneen moottoria samalla tms. huoltoa, ei siinä mitään. Toinen kaveri sitten kiireissään kompastui bensaletkuun ja bensapistooli ruuttasi herkästi syttyvää nestettä kannelle muutaman sekunnin. Ei siinä mitään, meidät ohjattiin hyttiin ja ovi kiinni ettei tule myrkytystä. Katsottiin jo jauhesammuttimen ja palokirveen sijaintia valmiiksi, jos miehistö keksii vaikka yhtäkkiä laittaa tupakaksi kaiken stressin laukaisemiseksi. Kohta kuitenkin päästiin sille puolentoista tunnin vesitaksimatkalle, jossa saatiin pari suttuista yökuvaa luksushotelleista.


Päätin että jos Allah sallii joskus vähän enemmän löysää rahaa käyttööni, niin elän kyllä muutaman viikon kreivin elämää.

Teknologia vastustaa


Joskus vanhat konstit on parempia kuin pussillinen uusia. Mä siirryin jo Oslossa kirjoittaan blogimuistiinpanot reisitaskuun mahtuvaan vihkoon, nyt Dubaissa Tropicon puhelin ei pysynyt pois päältä. Maailma oli tasapainossa kun mun puhelin ei edelleenkään saa itseään käynnistettyä. Mulla Samsung Galaxy ykkönen, Tropicolla kakkonen. Näinköhän Samppa myy uusinta mallia eli kolmosta etäaktivoimalla viruksia vanhoihin malleihin??

Ensikosketus Intiaan..


..tapahtui jo Dubain lentokentällä, oli nimittäin sen verran monta inkkaria menossa SpiceJet:llä ja AirIndialla Indiaan.

Pre-security setä ohjasi meidät valkonaamat ystävällisesti lentoyhtiökohtaisia sääntöjä kunnioittamatta lyhimpään jonoon, jossa heitimme ruuma että käsimatkatavarat röntgenistä läpi. Sitten check-in jonoon. Ei heti hoksattu missä siinä ihmismassassa oli jonot, kun mikään ei liiku, mutta kysyvä ei tieltä eksy ja kohta korjasimme sijaintimme Delhi jonosta Mumbai jonoon. Yritettiin pelata valkonaamakorttia ja etuiltiin. Pahaksi onneksemme jonkun ryhmän keskelle ja ryhmän johtaja ilmoitti meille ystävällisesti jonon pään olevan tuolla. Tai tuossa on tuo lyhytkin jono. Mentiin siihen lyhyeen jonoon, siinä oli kolmen lapsiperheen porukka matkatavaroineen, äkkiähän noi tosta itsensä chekkaa sisään.

VÄÄRIN! Niillä oli pari kolme laukkua mieheen plus köyhemmille perheille 32" taulutelkkarit ja yhdelle perheelle 55" taulutelkkarit. Kaverit oli kuulopuheiden perusteella olleet siinä jo tunnin ennenkuin me tultiin jonon kakkospaikalle, me odoteltiin myös tuntinen ennenkuin oli boarding pass hanskassa. Vähän mekin siinä jouduttiin säätämään, ehkä 15 minsaa meni. Kyllä mut on vieroitettu niin pois todellisuudesta kun olen sivistysvaltion pikkukentältä lennellyt vuoden päivät. Riittää kun saapuu kentälle 30min ennen laskettua aikaa.

Seuraavaksi passintarkastusjonoon. Valitsimme reunimmaisen jonon, koska suurin osa jengistä jää kuitenkin putken suulle jonottamaan. Passijonossa tutustuimme Maikkiin (engl. Mike). Maikki oli aito jenkki, iso ja lihaksikas mies kuin mikä. Ja hyvä viinapää, oli vetänyt kaksi pulloa viiniä ja me vielä ymmärrettiin täysin sen puheliasta puhetta. Maikki ihastu mun National Geographic kameralaukkuun, kai siinä oli jotain mikä iski Afganistanissa palvelevan soltun makuhermoon. Halus vaihtaa sen johonkin. Tiedä sitten mihin kun ei sillä ollu muita matkatavaroita kuin passi ja lompsa. Ei tullut kauppoja ja Maikki jatkoi matkaansa Amsterdamiin.

Me suunnistimme vielä yhden securityn jälkeen Mumbain portille.

Toinen päivä Dubaissa

Al mahabba kor dihana hiel Burjuman


...eli vapaasti käännettynä... seuraava asema on Burjuman. Meidän kotiasema.

Dubai on kuin keidas aavikolla, jota halkoo pitkä metrolinja aivan kuten toisessa aavikon keitaassa, Las Vegasissa.

Ekan päivän iltana suuntasimme metromme keulan vielä kohti Dubai Marinaa, tuota Kapkaupungin waterfrontin pikkuserkkua ja Ranskan Rivieran siskon sedän kaimaa. Kävellen etittiin niitä maailmankuuluja Dubain palmusaaria, vaan luovutettiin kun heti aluksi mentiin väärälle saarelle. Ei takaiskusta kuitenkaan lannistuttu vaan etsittiin illallispaikkaa ökyravintoloiden ja normi-illallistamoiden sekavasta joukosta. Ei shortseissa ja t-paidassa läpäisty ylellisen Torotoro baariravintolan pukukoodia eikä naamakontrollia. No, ei meillä olis siellä ollu varaa mitään varmaan syödäkään. Kuulohavainnon perusteella bongasin keltaisen viuhahduksen. Epäilen Lamborghinia.

Paluumatkalla taas metrossa naapureiksemme osui kas kas itäisen naapurimme edustajia. Tämän pariskunnan molemmat edustajat olivat todella vähäsanaisia, joten potentiaalisen salakuuntelijan herkutteluhetket jäi laihaksi.

Arabian ihmemaa


Toisena päivänä, heti nettikahvilabrunssin jälkeen, lähdettiin kohti The Creek:iä eli Dubain ja Deiran erottavaa kanaalintapaista vesiestettä, jota halkovat erinäköiset vesibussit.

 Heti ekaksi hypättiin puiseen keikkuvaan abraan, joka yhden dirhamin maksua vastaan meidät heitti vastarannalle Deiraan, jossa katsottiin Dubai Museum, jossa sai kovasti laatua kolmen dirhamin pääsymaksua vastaan. Museolta lähdettiin jalkaisin etsimään Gold Souq eli kulta- ja jalokivimarkettia. Siellä oli myyntipuheiden perusteella paljon edullisia ja hyviä koruja, mutta onneksi tän vuoden korukiintiö on just täyttynyt niin halvaksi tuli. En ostanut edes Breitlingia tai Rolexia ranteeseen.

Lounaaksi vedettiin jostain kauppakadun sivukadun ählämiravintolasta kebabbia, tuoreella salaatilla, jugurttisella salaatinkastikkeella, jälkiruuaksi pirtelö ja jääkahvi. Yhtä hyvää kebabbia (pl. Troijan kebab oulussa, mikä kuuluu ei-alkuperäisen alalajin kebab aterioihin) olen viimeksi syönyt Oslossa, jossa Irakilainen työkaverini vei minut jonnekin keskustan salaravintolaan, jossa ei muita valkonaamoja ollut. No kuitenkin, takaisin aiheeseen reissuruokailu. Tarkkaavaisimmat mallorcanmatkaajat huomasivatkin että syömme kaikkea mikä on kielletty mahataudin pelossa. Me, tai ainakin minä, uskon omaan maalaisjärkeeni ja uuteen ruokavalioon totuttautumiseen. Kerranhan sitä vaan eletään. Tämä katukebabbi juomineen maksoi muuten 30 dirhamia ja eilisillan eliittipitsa juomineen 110 dirhamia.

Oikaistiin jonkun maustekaupan läpi jonnekin kujalle, josta mentiin portin läpi jonkun ihmejantterin takapihalle ja siellähän oli yllätys yllätys... häkkibambeja! Siis ihan tavallisia bambeja koirahäkissä. Citybambi. Koirista puheenollen, niitä täällä ei ole näkynyt kuin yksi ja sekin oli talutushihnassa. Toinen uniikki havainto oli tupakkaa polttava mies. Shishaa eli vesipiippuahan nämä polttelevat kyllä täällä arabian öissä bambeineen ja kameleineen.

Havaittiin viimein myös sheikki. Tai tarkemmin sanoen hän havaitsi meidät. Oli sellainen elektroniikkakaupan sheikki, joka halusi sitten kätellä meitä ja vaihdettiin kuulumiset. Mukava mies. Sovittiin, että sitten kun hän tulee suomeen, niin mennään yhdessä ostamaan hälle Nokian puhelin, ne kun on sheikin mielestä maailman parhaita. Näin meidän kesken epäilen kyllä ettei kaikki nämä valkoiseen mies-burkhaan pukeutuneet rättipäät ole aitoja sheikkejä, sen verran köyhän oloinen oli tämäkin kaveri. Ei edes timantteja sandaaleissaan eikä kultaa hampaissaan.

Photojournalismia


Joku oli keksinyt ruokkia lokkeja ylijäämäkaloilla ja niitä siinä sitten oli melko parvi. Taivas valkoisena ja lokinkakkaa satoi. Mietin hetken. Latasin kameran suurinpiirtein oikeisiin asetuksiin. Juoksin sotareportterityyliin lähelle ruokintapaikkaa. Otan kuvan naps. Tarkistan ruudulta. Huono valoitus. Aukkoa suuremmaksi. Naps. Parempi, mutta jokin on pielessä. Naps. Parempi sommittelu jo. Naps naps naps. Sarrrrrja. Kuulen kuinka pommeja putoilee viereen. Pieni roiske pohkeessa. Nyt äkkiä pois. Käännyn ympäri. Vilkaisu taivaalle. Tuolla pilkottaa sinistä. Juoksen sinistä kohti ja kohta olen kalamarketin katoksen alla suojassa. Ei osumia, yksi läheltä piti ja pari julkaisukelpoista kuvaa.

Kalamarketilla oli paljon kalaa, äyriäisiä ja haikaloja myynnissä. Eilisessä akvaariomuseossa nähtyjä nautiluksia jäin tosin kaipaamaan. Onneksi Tropico oli ostanut kookoksen juomakseen niin näytettiin niin turisteilta, ettei kalamyyjät meitä kovin aggressiivisesti lähestyneet.

Käytiin taas wifikahvilassa ostamassa juomat ja vähentämässä elimistön nesteitä lafkan saniteettitiloissa. Ei ole muuten vielä näkynyt yhtään kyykkyvessaa. Lähin elämys oli vain halpa imitaatio eli kengänjäljet istuimella. Illan päätteeksi otettiin sellainen iso vesitaksi jonnekin Dubain puolelle ja käveltiin rantaa pitkin ihastellen juhlavalaistuja Dhow-veneitä ja kymmenkuntaa ökyjahtia joiden rinnalla Kimi Räikkösenkin purkki kalpenee.

Sauna, sisu ja perkele


Ajateltiin pikkuhiljaa totuttaa kalpeat naamat lämpöön ja UV-säteilyyn, eikä ajettu metrolla ollenkaan. Sen kyllä siten taas jalkapohjissa tuntee, että on kävelty. Viimein kun hotellille päästiin taas illalla, niin äkkiä katolle uima-altaaseen pulahtamaan ja sieltä saunaan. Kyllä, luit aivan oikein. Finnsauna oli toimittanut kiuaslaitteet ja hyvät löylyt ne toi. Tropico viuhahti pyyhe päällä kattokerroksesta ykköseen huoneeseemme. Tähän asti joka ilta ysin ja yhdentoista välissä joku on meidän ovikelloa soittanut. Eilen oven avasin minä pyyhe lanteilla ja joku mustafa vaan sano sori ja käänty pois. Tänään Tropico avasi oven pyyhe lanteilla ja pensselisetä kysyi vaan että onko tämä huone 101.

Naapurihuoneessa ilmeisesti tehdään kovasti töitä yömyöhään.

Wednesday, February 27, 2013

Tuhat ja yksi yötä Dubaissa

Teknologian uhreina



Dodiih, täällä arabimaassa on taas mahdollisuus päivittää blogia ja mikä tärkeintä - facebook statusta :)

Heti suomen jäätyä taakse karman laki iskee takaisin ja toisen kotimaani pääkaupungina kentällä havaitsen että ykköskännykkäni on lentänyt henkisesti muihin galakseihin, kun se ei enää käynnisty ollenkaan. No, onneksi on kakkoskännykkä millä saa hätätapauksessa yhteyden sheikkiin. Norwegian halpalentoyhtiö mainosti lennonaikaista wifi, mikä ei kyllä mulla eikä Tropicollakaan toiminut. Vieressä istuneet norskit kyllä surffaili tableteillaan melkein koko ajan. Liekö sitten suomirasismia, oltiin sentään kuitenkin ainoat "ulkomaalaiset" (ei arabi eikä norski) koko koneessa. Lentokoneen melkein herkullisen tikka masalan jälkeen ei tarjottukaan purkkaa vaan omega-3 kapseleita, uudella freesillä maulla. Oli hyviä, melkein kun karkkia. Kyllä ennen vanhaan kalanmaksaöljy ja muut lääkkeet maistu PAHALTA!

Arabiemiraattien kuustoistakaistaisessa passintarkastusjonossa kesti vain puoli tuntia ja pian oltiin taksijonossa ja hotellissa elpymässä reissun "rasituksista". Matkakumppanini Tropico päivitti blogiaan ja iso paha G-alkuinen palveluntarjoaja päätti että kun kerran sinne arabiaan olet mennyt, niin kirjoita sitten kuin arabit.

Varsin hauska lopputulos on nähtävissä täällä.

Sheikit ja minä


Ekana päivänä käytiin Dubai Mallissa ja siellä Burj Khalifassa, jossa tietty otettiin pakollinen photoshoot kun kerrankin etelän vares on näinkin kaukana kotoa.
Burj Khalifa photo

Making of Burj Khalifa photo

Eihän sitä kukaan ilman kuvaa usko. Saksalainen miespariskunta näki meidän photoshootin ja pyysi ottamaan heistä yhteiskuvan. Liekö mun valokuvaajantaidot vai vaan helkutiin raskas kamera kiinnitti heidän huomion. Dubaissa ei muuten ole yhtään varasta, mullakin on kolmen tonnin kamera kädessä koko ajan, inkkarit ja muu halpatyövoima kattoo vähän että mikä tuokin. Sheikit kattelee että mikä tuokin, olis ostanu edes kunnon kameran eikä tommosta halpaa canonia. Lisäilen kuvat tähän ja muihinkin postauksiin sitten päivän pari myöhässä tuttuun tapaan. Kuvasaldo oli 450 päivän päätteeksi, siinä saa hetken miettiä mitkä kolme ansaitsee julkisuutta.

Dubai on kylmä kaupunki. Kakstoistatuntia oltiin kylillä ja yhtä tuntia lukuunottamatta koko ajan joko ostarilla, metrossa, kävelyputkessa tms. jääkaapiksi aklimatisoidussa tilassa.

Sheikkejä ei vielä tavattu, yhden suklaasheikin tosin tilasin pitsa arabican kyytipojaksi.

Saturday, February 23, 2013

Kovaa peliä Hellsingissä

Intian viisumi plakkarissa

Eipä ollut muutakaan tekemistä virallista passinhakuaikaa odotellessa, niin poikkesin jostain ovesta sisään hajuhavainnon perusteella. Pizzabuffetlounasravintolassa valitsin toisen kahdesta vapaasta pöydästä ja tietenkin naapuripöydässä puhuttiin vain venäjää. Tulipa heti kotoisa tunne muuten tuntemattomassa ja kylmässä Helsingissä. Olipa muutenkin mukava olla vaihteeksi "isommassa" kaupungissa.

Jätin 12kg rinkan säilytykseen ja lähdin selkä vääränä kaupungille viisumia hakemaan. Selkä vääränä siksi, että päivälaukukseni suunniteltu modattu National Geographic Earth Explorer 2475 malli, joka Leathermanin ja ilmastointiteipin avustuksella mahduttaa sisuksiinsa nykyään myös 15.4" läppärin (ei vakiovaruste), mahduttaa myös paljon muuta tavaraa. Yhteensä 8.3kg. No, Trans-Siperiasta selvinneenä matkailijana päätin että minähän en kävele kun junakin on keksitty. Siispä metrolla Herttoniemeen, jossa maan alta päivän valoon noustuani hapuilin vyöltäni myöskin Siperiasta hankkimaani minikompassia. Turhaan. Minne lienee olen senkin jo hukannut, prkl! Ei kahta ilman kolmatta, joten mainitaan vielä Siperian reissusta että sinne hyötykuormaa lähti 16.3kg. Eli läppäri + mysteerikilo on tullut lisää rahdattavaa. Täytynee optimoida jossain kohtaa.

Onneksi olin hostellilla vilkaissut karttaa ja jo toisella yrittämällä löysin IGCS:n toimiston jossa sain passini takaisin. Jäi vielä 15min pelivaraa sulkemisaikaankin. Yhden lyönnin kyllä sydän skippasi kun tummaihoinen hinglishiä vääntävä neitokainen ilmoitti että ei löydy passia. Sanoin lähettäneeni sen postilla ja näin kun neidin pään päällä syttyi lamppu ja viis sekuntia myöhemmin sain passini käteen kuittausta vastaan. Oli toisessa pinossa säilössä. Siinä, jossa on postilla ilman palautuskuorta tulleet passit. Ja kyllähän siellä se 6kk multientry maahantulolupa eli viisumi (engl. visa, ei pidä sekoittaa mastercardiin) oli. Sivulla numero seiska. Onnennumero sielläpäin varmaan.

Kolme kuningasta, kolme seppää, kolme kuvaa

Viimehetkellä heitin kameran salamatilpehöörit pois laukusta, ei noita ole tullut niin usein käytettyä varsinkaan tienpäällä ja nyt on siis pärjättävä ilman. On opittava ottamaan hyviä valokuvia auringonnousun ja laskun aikaan ja muina aikoina jätettävä järkkäri turvalliseen paikkaan säilytykseen.

Petipaikan varasin säästeliäänä miehenä hostellista 8 hengen huoneesta, mutta samaan rahaan sain upgreidauksen viiden hengen huoneeseen. Täällä olen minä, nuori venäläispoika Siperiasta (neljäs Siperia maininta tässä postauksessa), Tsingis Khanin näköinen mongoloidi tai muu kinkki tahi japsi, bisnesjapsi ja joku ketä en ole vielä tavannut. Sanottiin hei toisillemme ja harjoittelin pientä small talkia venäläisen kanssa, mutta sen jälkeen huoneessa on vallinnut syvä hiljaisuus, kaikkien keskittyessä laitteisiinsa. Hitsi että nämä ovat oppineet nopeasti zumbalandian tavoille. Toinenkin oli saapunut vasta tänään maahan. Täytyy oikein pipoa nostaa pojille.

Hostellin netti on takamuksesta. Täydet viis tolppaa kuuluvuutta ja ruutteri on heti oven ulkopuolella käytävällä, vaan kun ei skulaa niin ei skulaa. Yritä siinä sitten treenata kielikokeeseen netissä. P*kele.

Norjassa ehti jo tottua että kaupungilla on vain ja ainoastaan norjaa puhuvia etnisiä kansalaisia. Täällä suomessa se vielä hämmästyttää kuinka maahanmuuttajat tai toisen polven imigrantit puhuvat parempaa suomea kuin minä. Onneksi asiapitoisuudessa minä vedän vielä pidemmän korren. Nimim. ei se määrä vaan se laatu.

Tuu juu spiik inglis pliis?
Lauantain virallinen ohjelma käsittää lottonumeroiden lisäksi myös kielikokeen. Ylkkärikirjoituksista onkin jo aikaa ja halusin testata taitoni lontoon murteen vääntämisessä, tähän oli brittilähetystö ystävällisesti järjestänyt IELTS standardikokeen. Eli vähän niinkuin ne ylioppilaskirjoitukset, mutta globaalilla standardilla.

Vaikka hyvien yöunien ja runsaan aamupalan jälkeen olin täysin valmistaunut kokeeseen, täysiä pisteitä ei tule, ekat kaks tehtävää meni nimittäin vielä heräillessä. Loput oli sitten melko iisipiisejä (engl. piece of cake), uskon saavani 95% pisteistä kasaan. Se, saako sillä sitten kulta vai hopeamitalin jää täysin olympiakomitean määräysvaltaan. Naisten päivänä saa sitten kuulla miten meni. Kuinkas osuikaan, suurin osa kielikokeeseen osallistujista oli nuoria suomalaisia naisia. Hyvänä kakkosena oli nuoret etniset naiset. Sitten oli yks nuori suomalainen poika ja minä.

Minun Kamppini
Huono vitsihän ei tunnetusti muutu paremmaksi sitä toistettaessa, siispä jo toinen viittaus kansallissosialistisen puolueen pääjohtajan aikaansaannoksiin tässä blogissa.

Eilen olin siellä Kampin kauppakeskuksessa ja kahvia juodessani ajattelin että onpa helkkarin kätevä laitos, kaikki löytyy saman katon alta. Päätin että huomenna käyn tuossa vastapäisessä pikainkkariruokalassa lounaalla. No huomenna (siis tänään, kirjoituspäivänä) sitä ei löytynytkään. Ajattelin että onpa helkkarin ärsyttävä laitos, kävellä nyt ees taas saman katon alla mitään löytämättä.

Ajauduin sitten tunneleitse vieraan kauppakeskuksen tiloihin ja sieltä kellarista löytyi puolivahingossa tuttu aurajuustoleike lonkerolla. Enkä tarkoita merenelävän ruumiinjäsentä, vaan sitä ainoaa suomalaista siniseen tölkkiin tahi pulloon pakattua alkoholijuomaa jota tulen kaipaamaan tuolla maailman turuilla ja toreilla. Tätä se passiton matkustaminen teettää; rajaton, yhtenäinen eurooppa jne. Kohta varmaan löydän itseni epähuomiossa ruotsista tai virosta kun näin huolimattomasti suunnistan.

Naapuripöydässä puhuttiin politiikkaa - pa russki, kaniishna (venäjäksi, tietty). Eivät kuitenkaan olleet vieraan vallan vakoojia, siitä olen varma. En keskustelijoiden nuoren iän vuoksi, sillä ikähän on vain numero. Nyt puhuvat raskaammat todisteet, näin nimittäin kuinka pöydän alla vilahti taskumatti ja kohta seurue toivotteli toisillensa terveyttä kokislaseja kilistellen. Niinpä niin. Oikeilla agenteilla olisi ollut varaa verotettuihinkiin väkijuomiin ettei palaisi katu-uskottavuus. MOT. Minua kyllä saattoivat luullakin agentiksi, kun teeskentelin mitään ymmärtämätöntä suomalaista juroa junttia ja korvat luimussa ja sormet sauhuten naputtelin muka tekstiviestiä kännykkääni. Hähhähhää..

Pari tuttua kasvoa luulin myös bonganneeni, sen verran monta slaavilaista kasvoa tuonne suomalaisten kasvojen katukuvaan on soluttautunut. Räjähtääköhän tämä vielä käsiin jos viisumiton matkailu EU-Venäjä välillä toteutuu.


Sunday, February 17, 2013

Kotiseutumuisteloja

Toiset on luotu kulkemaan

Toiset asuvat edelleen kolmikymppisinä samoissa maisemissa kuin varttuivat lapsesta teineiksi ja edelleen nuoriksi aikuisiksi.

Noihin toiseksi mainittuihin toisiin en osaa samaistua, koska allekirjoittanut on viisitoista kesää sitten kulkeutunut lapsuudenmaisemista yliopistoon ja sieltä edelleen hukannut itsensä maailmalle. Ennenkuin lähtee etsimään itseään maailmanympärimatkalta, kannattaa käydä etsimässä itseään lapsuuden maisemista. Näin ainakin insinöörin järki sanoo.

Enpä olisi arvannut aikanani lukion päättäjäisrituaalien eli vanhojen tanssien iltana, että tasan kuudentoista vuoden päästä tulen talvisiin maisemiin nostalgiakävelylle. Sen sijaan, että menisin nykyvanhojen tansseihin kuokkimaan, aloitan unenomaisessa tunnelmassa taivallukseni kohti viimeisintä kotiosoitettani. Lunta sataa kuin Max Payne videopelissä konsanaan. Mäkeä noustessani havaitsen kuinka lumi kolataan edelleen samoihin tienhaaroihin kuin aina ennenkin. Samat vanhat oikopolut on edelleen käytössä.

Hämmästelen itsekseni kuinka monta taloa vieläkin tunnistan ja kuinka monessa talossa on aikanaan asunut koulukavereita tai muusta syystä on vaan on tullut k.o. talossa käytyä sisällä asti.

Mikään ei ole täällä muuttunut. Paitsi minä.

Matka jatkuu ja tunnistan lumikinoksen josta olen joskus autoani saanut kavereiden avustuksella vetää ylös. Rajojahan ei tunnetusti löydä kuin ne ylittämällä ja eihän sitä muuten opi autolla ajamaan juhakankkusmaassa kuin niitä rajoja rikkomalla.

Kotipesä

Siinä se sitten on. Rivitalon päätyasunto. Kotipesä, josta tämä lintu lensi aikanaan pois.

Muistelen talon takaa menneen kävelypolun metsän läpi hiihtoladuille ja hiihtokeskukseen. Menihän se vieläkin. Hiihtokeskukseen menevä tie on edelleen jyrkkä ja jäinen ja sitä on veemäinen laskea alas kävellen. Kohta kuitenkin löydän itseni aseman takaa ja asemalla on etelään menevä henkilöjunakin parkissa. Noita tuli pienenä pentuna ihasteltua ja laskettua vaunujen lukumäärää. Muistelen ennätyksen olleen kolme veturia ja 38 vaunua tai jotain sinnepäin.

Matka jatkuu ja löydän leikkipuiston, jonne mentiin alaluokkalaisena fillarilla pienen pientä polkua pitkin kanalan vierestä. Ei ollut kanalaa enää mutta se kinttupolku sentään ylittää junaradan edelleen, eikä mitään alikulkuja ole rakennettu. Tätäkin tuli pienenä vedettyä fillarilla sokkona yli täydellä vauhdilla, luottaen että sen junan sitten kyllä kuulee ja ehtii jarruttaa tai jotain. Hyvin meni ja hengissä ollaan. Evoluutioteorialle ja luonnonvalinnalle kai kuuluu kiitokset.

Alan lähestyä toista vanhaa kotiosoitettani pahamaineisessa kerrostalossa ja vastaan tulee tutun näköinen tyttö kahta koiraa ja lastaan ulkoiluttamassa. Samaan aikaan ollaan koulussa oltu, ei se varmaan tunnistanut kun ei sanonut mitään. En sano minäkään mitään vaan yritän etsiä oikopolkua jota ei kuitenkaan enää ole, ainakaan näin talvisaikaan. Yhdestä tasakattoisesta talosta tulee yhtäaikaa mieleen väijyleikit pimeinä syysiltoina että Kellopeliappelsiini. Hassu toi ihmismieli kun tolleen assosioi.

Mopopojat on kuolleet sukupuuttoon. Tai sitten evoluutio ollut taas asialla, nimittäin yhden mopoautoilijan bongasin.

Vanhan tutun kerrostalon pihalla muistelen kuinka tuotakin erästä puuta hyväksikäytin opetellessani nuorelle miehelle hyödyllisiä taitoja eli kiipeämään puuhun. Ja noiden punaisten tiiliseinien välissä räjäyteltiin mattopommeja ja isoja kiinalaisia ja joitain itse tehtyjä pommeja. Jokaista kymmentä sormea alkaa jo paleltaa kun teen muistiinpanoja kännykkääni ja päätän kääntyä nykyistä majapaikkaani kohti.

Läheisen vanhainkodin käytävillä rällättiin kavereiden kanssa potkulaudoilla ja kerjättiin vanhuksilta vitosen kolikoita, joilla sitten ostettiin irtokarkkeja. Tuossa kulmilla oli joskus grilli, joka oli yhden raitin mittaisen katurallireitin toinen kääntöpiste. Keskustan keltainen puutalo on edelleen samassa maalissa kuin silloin kun siinä vielä oli divari jossa käytiin lukemassa sarjikset niitä kuitenkaan ostamatta. Jossain lähellä oli hevostalli, mutta en yhtäkkiä muista missä, enkä jaksa lähteä etsimään tarkemmin. Tuskin sitä kuitenkaan enää on.

Paluu rikospaikalle

Kahdeksankymmentäluvun neuvostosuomen kouluterveydenhoidon hammashuolto muistutti lähinnä natsi-saksan ihmislääketieteellisiä kokeita.

Sieltä sain minäkin kymmeneksi vuodeksi traumat, jotka ei lähteneet kuin Liettuassa yksityisellä hammaslääkäriklinikalla, kätevästi liettuan kielellä. Ei siitä englannista kuitenkaan apua olisi ollut. Mieti nyt itsekin montako sanaa saat sanottua suu puudutettuna paikkaa vaihdettaessa. Ehkä myös ex-kotipaikkakuntani nykynuoriso joutuu suunnistamaan liettuaan tai muualle hampaitaan paikkaamaan, piinapenkin entinen rakennus oli muuttunut asuinrakennuksiksi.

Tsekkaan vielä koulurakennukset, joissa on tullut itsekin vuosikausia farkkujen takamusta kulutettua oppitunneilla ja välitunneilla. Etenkin välitunnit olivat usein vaiherikkaita; ala-asteella selvitettiin nokkimisjärjestystä leikkimielisesti vuorenvalloitusta leikkien. Jäljistä päätellen samassa paikassa sijaitseva lumikinos toimii pelipaikkana myös tämän päivän nappuloiden leikeille. Yläasteella sosiaalisen arvohierarkian detaljeja ratkottiin puolestaan miehisesti nyrkein ja karatepotkuin. Koululaitos on selvästikin jäänyt evoluutioteorian vaikutusalueen ulkopuolelle, yläasteen ovilasin tilalla oli lastulevy nytkin. Äitien pikku kullannuput ovat todennäköisesti selvitelleet välejään.

Voikohan aikuisena oppia tuntemaan asuinpaikkansa niin perusteellisesti kuin lapsena? Väitän, että ei voi.

Thursday, February 7, 2013

Paska kaupunni

Guruparta

Tämä tietovinkki ei koske nuoria maailmanmatkaajia, eikä heitä keneltä puuttuu Y-kromosomi.

Aikaisemassa elämässäni olen minäkin tietämättömyyttäni kuskannut täyttä settiä erinäköisiä kuontalon hoitoon tarkoitettuja varusteita. Nykyään olen siirtynyt viisiosaiseen settiin, joka mahtuu heittämällä TSA hyväksyttyyn litran vetoiseen läpinäkyvään kosmetiikkalaukkuun. Eli lyhyestä virsi kaunis, tarvitset vain:
  • partahöylä + teräkotelo
  • partavaahto
  • kosteuttava voide
  • kumitulppa
Voi kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta kumitulppa helpottaa koko prosessia huomattavasti ja säästää jopa luontoa vähäisemmän vedenkulutuksen vuoksi. Mainio varuste alueille jossa vettä on rajoitetusti ja siitä kilpailevat partaa ajava valkoinen matkailijamies ja kymmenen janoista neekeripoikaa.


Kosmetiikkalaukkuun on mahtuu mainiosti myös dödö, pieni after shave parfyymi ja travel size hammastahnapötkö. Ainoa, mitä en ole vielä löytänyt on lyhytvartinen hammasharja.

Lasten mallit tahtovat olla liian pehmeitä ja... lapsellisia :)

Matkatoimistojen palvelu

Opiskelukaupungissani Oulussa sain melkein kaikki matkailuun liittyvät rästiasiani hoidettua.

Viisumia ei kumpikaan kaupungin matkatoimistoista halunnut minulle järjestää, kun en heiltä muita palveluja ostanut. No, itsenäisenä matkailijana tietysti pistin rohkeasti passin ja saatepaperit rohkeasti kirjattuna kirjeenä pääkaupunkia kohti, siinä uskossa että reissua edeltävänä päivänä löydän konsulaatin ajoissa, ja että passini luovutetaan viisumilla varustettuna takaisin.

Opiskelijaelämää

..ei ole ikävä.

Muisteltiin Renegadon kanssa vanhoja hyviä aikoja, kun Oulusta sai täysin syötävää rahanpesupitsaa 2.5 eurolla. Poissa ovat ne ajat iäksi ja nyt tuli käytyä kaupungin kämäsimmässä pitseriassa lounaskebsulla. Syömättä se jäi. Olis pitänyt suosiolla suunnistaa Troijan Kebabpiin syömään tulista ja taivaallista kebab-eläimen lihaa ranskiksilla. Vaan ei.

Hassu fiilis kävellä yksin talvisilla kaduilla kaupungissa, joka on joskus ollut oma ja tuttu. Nyt ei tuntunut omalta eikä tutulta, vaikka vasta yhdeksän vuotta sitten muutin työn perässä etelän hetelmien luo.

Tältäköhän kodittomista tuntuu.

Wednesday, February 6, 2013

Välilasku

Arabiemiraatit

Hah, ravintolassakin otetaan monesti välilasku että näkee vieläkö on rahaa iloisen elämän jatkamiseen vai pitääkö jo suunnata kotia kohti.

Arabiemiraateissa on kuulemma kallista ja siellä kun kokonaiset kaksi ja puoli päivää elämästäni aion viettää, niin on ehkä hyvä olla ennalta viisas. Siispä hotelli on buukattu taktisesti kahden metrolinjan risteyksestä, taksikulujen minimoimiseksi. Dubain metrossa voi muuten bongata vaikka itse sheikki Ali Hassanin. Kato vaikka juutuupista jos et usko.

Reissumusa

Tunnustan olevani täysin addiktoitunut musiikkiin. Varsinkin reissatessa musa tekee suuren osan tunnelmasta varsinkin pitkähköillä overland siirtymillä; kuvittele istuvasi Hiacen takapenkillä katsoen avoimesta ikkunasta kuinka aurinko laskee ja savanni nukahtaa, Toton African soidessa taustalla, lämpimän iltahenkäyksen puhaltaessa hiekkaa kasvoillesi.

Valitettavasti vain kahdeksan vuotta vanha nanoteknologiasukupolven iPod ei enää tätä iloa minulle suo, se nimittäin on pienikokoisena joutunut silmän kantamattomiin eli ns. hukkaan. Tai sitten se on vain rehellisesti varastettu minulta. Toivon jälkimmäistä, koska laitteessa ei ollut mitään vikaa ja mielellään Frederikin, Toton ja Ultra Bran sulosointuja soisi muidenkin kuulevan matkoillaan.

Nyt minulla on uusin ja kaunein vihreän värinen soitin johon mahtuu edellä mainittujen muusikkojen lisäksi myös sankka joukko uusia tuttavuuksia reissufiilistä tuomaan. Esimerkiksi Bollywood leffamusiikin helmiä on harkintalistalla.Yksityiskohtana mainittakoon että saman tuotemallin kahdeksan vuotta uudempaan painokseen mahtuu kahdeksan kertaa enemmän biisejä, samalla kun painosta on pudonnut 30%, hinnasta 20% ja akunkesto on tuplaantunut. Ei siis paskempi diili.

Aikatauluista

Kuukautta pidempi yhtäjaksoinen matka on ollut päiväunieni kohde jo pitkään. Vuoden 2012 syksyllä ajatus kypsyi teoiksi ja tässä vähän aikajanaa historioitsijoille:

5.10.2012 Eka reissuplänin drafti (Maalis 2013-Marras 2013, 7 kohdetta)
10.10.2012 Lähtöpäätös on tehty ja pomoja informoitu että vuoden loppuun asti olen käytettävissä
24.10.2012 Tämä blogi aloitettu
26.10.2012 Lennot Intiaan ostettu
16.11.2012 Asunto myyty
23.11.2012 Lentokentällä kirjoitettu toinen reissupläni (Maalis 2013-Maalis 2015, 33 kohdetta)
26.11.2012 Passintestausreissu Kiovaan
12.12.2012 Suuruudenhullut reissuplänit hylätty ja päätetty antaa virran viedä
31.12.2012 Uudenvuoden bileet
18.1.2013 Elmo goes to India bileet Liettuassa
26.1.2013 Elmo goes to India bileet Norjassa
31.1.2013 Viimeinen työpäivä
1.2.2013 Suomeen tekemään valmisteluja




Tänään alkaa olemaan tavarat, rahat ja turvaverkko kasassa. Vielä puuttuu jotain pientä esim. matkavakuutus ja Intian viisumi.



Rahaa nostin viiskyt tonnia kätevästi 100 ja 500 rupian seteleissä. Ei aivan mahdu lompsa kiinni, mutta nyt voi huomiota herättämättömästi maksaa pienillä seteleillä esim. parin satkun taksimatkoja.

Monday, February 4, 2013

Elmo mieron tiellä

Työttömäksi ja kodittomaksi

Toisen kerran elämässäni antaudun elämän vietäväksi ja heittäydyn aivan rappiolle. Siis vapaaehtoisesti tyättömäksi. Hui olkoon mikä hulttio minusta on tullut!

No, sallittakoon kuitenkin kootut selitykset lukijan ruudulle näin tiedon valtaväylän aikakautena internetitse kirjoittaa. Eli eli *köh köh* asiahan on nyt niin notta olinhan minä kokonaiset 15kk turskan hajuisessa öljymaassa mustaa kultaa vuolemassa. Kyllä semmoisen urakan jälkeen ansaitseekin pienen loman. Tosin insinöörimarkkinat on juuri nyt kuumana eikä kukaan kolmesta pomostani olisi halunnut mua päästää duunipaikasta edes pois ja toisestakin paikasta kosittiin - vielä tuplapalkalla!

Sanoin kuitenkin ei kiitos tarjoukselle josta eivät järki-ihmiset kieltäytyisi. Elmoa ei tänä vuonna kiinnosta mammona, vaan Nirvana.

Omaisuuden desimointi

Desimointihan keksittiin Rooman Imperiumin armeijassa, jossa tapettiin joka kymmenes sotilas kapinoivista joukko-osastoista sen kummemmin syyllisyyttä tai syyttömyyttä diagnosoimatta.

Olen desimoinut omaisuuttani kaikin keinoin; sitä on heitetty kaksin käsin roskiin; osa on saatu jopa myytyä; asiakirjoja on skannattu sähköiseksi; tavaraa on annettu tarvitseville. Norjaan ystävälleni säilytykseen jäi stereot ja pahvilaatikko sillä ehdolla että "jonain päivänä" haen pois.

Viimeisellä viikolla illallistettiin tietysti intialaisessa ravintolassa ja läksiäislahjaksi sain silmälaput eli eyepad. Läksiäisbileissä koko baarikaappi oli altistettu juhlayleisön käyttöön ja kehuja hyvistä juhlista sateli jälkikäteen. Mikäs sen parempi keino varmistaa että on turvasatama jos Nirvanaa ei löydykään.

Oman elopainoni verran tuli omaisuutta myös suomeen turvalliseen ja salaiseen paikkaan säilöön. Yksin kun matkustaa kuuden matkalaukun kanssa niin hyvät ystävät ja sukulaiset tulevat tarpeeseen, että saa laukut edes lentokentälle ja pois. Kiitos!


Kaksi koematkaa

Pitkälle matkalle ei missään nimessä kannata lähteä kylmiltään, vaan pitää varmistaa että hommat on pydeessä.

Viime jaksossa mainitun uuden passin kävin viikon ikäisenä leimaamassa Ukrainassa Borispolin lentokentällä kohtalokkain seurauksin. Lentokentällä mua vastassa oli Elli*) jonka kanssa juotiin pikakahvit ennenkuin hän toimitti minut majapaikkaani. Pelimiehenä tietysti pyysin toiset treffit seuraavalle päivälle ja ilmeisesti vanhan ketun charmi puri koska viidennet treffit ovat ensi viikolla suomen Lapissa. Oiva tilaisuus koeajaa vanha rinkka ja uusi kameralaukku tositoimissa ennen Intian vaativia oloja.

Lennot Intiasta kuudenteenkin treffipaikkaan**) on jo ostettu.

*) Nimi muutettu
**) Paljastetaan lähempänä ajankohtaa