Luksuskupla

Kolkatan nähtävyyksiä en ole vielä kiertänyt.

Syy: turistiripuli. Coromandel Expressin aamupalasta se alkoi. Kohta onneksi ohi. Sen verran hyvät lääkkeet sain apteekista. Kuukausi intiassa ilman vaivoja ja luulin jo olevani teräsmies. Mutta olinkin vain ihminen.

En olisi uskonut että tunnen oloni enemmän epävarmaksi ja joukkoon kuulumattomaksi (engl. out of place) ykkösluokan hotellissa kuin kolmosluokan liikennejärjestelyissä kuten esim. Intian julkisissa busseissa. Voi siltä mukavuusalueeltaan poiketa näinkin. Avoimia kysymyksiä on paljon ensikertalaiselle.

Kuuluuko henkilökuntaa tipata? Saako kylpytakki päällä kävellä huoneesta uima-altaaseen? Pitääkö altaalle ottaa huoneesta pyyhe vai ei? Onko siellä altaalla vaatteenvaihtoa ja lukittavaa kaappia? Saanko ottaa vapaan aurinkotuolin vai pitääkö ne joltain henkilökunnalta pyytää? Pitääkö laukku läpivalaista ja kävellä metallinpaljastimen läpi joka kerta kadulta hotellikompleksiin sisään tullessaan? Saako illallisravintolaan mennä shortseissa ja t-paidassa vai pitääkö olla suorat housut ja kauluspaita? Entä pikkutakki ja kravatti? Miksi täällä on niin paljon henkilökuntaa? Miksen saa itse laittaa kalaa ja riisiä lautaselleni? Miksei täällä ole käsisuihkua vaan vain wc-paperia? Miksi joku on koko ajan kysymässä onko kaikki ok? Kehtaako näille sanoa että mene tiehesi, huidon kädellä jos ja kun tarvitsen jotain? Ketä nämä muut hotellin asiakkaat ovat?

Mikä saa ihmisen valitsemaan tällaisen hotellin?

Tänään oli Holi-festivaali.

Siis juurikin se värien juhla, jossa ihmiset sotkee toisiaan kaduilla väripommeilla. Ohjeeksi annettiin pukeutua roskiskelpoisiin vaatteisiin tai pysyä sisällä. Nukuin pommiin. Myöhästyin aamupalalta ja myöhästyin Holi-festivaalin sotkemis osuudelta joka on aamupäivällä. iltapäivällä kävin kävellen etsimässä apteekkia. Kaikkialla oli melko tyhjää, vain kymmenen prossaa katumyyjistä oli vaivautunut pitämään kojunsa auki ja vain yksi prosentti kioskeista ja ravintoloista.

Siispä takaisin hotellille toipumaan ja nauttimaan lääkkeitä. Uima-altaalla oli muutama vanhempi amerikkalaisen näköinen pariskunta, italialaisia liikemiehiä kaksi ja muutama yksinäinen valkoinen mies. Selkeästi paikkaan oli eksyneet varakkaiden inkkareiden lisäksi valkoiset eläkeläiset ja bisnesmiehet. Ja minä. Yrittämässä saada ajatuksen taas kulkemaan. Mutta ei onnistu, koko ajan on joku kyselemässä josko kaikki on hyvin ja haluanko tilata jotain. Tällaista on elämä luksuskuplassa. Koko ajan joku on passaamassa. Onneksi kohta pääsen pois takaisin tuttuun ja turvalliseen reppureissaamiseen. Täällä viiden tähden hotellin uima-altaalla nimittäin ihmiset eivät todellakaan näytä onnellisilta eikä eläväisiltä, kukaan ei säteile täyttymystä ja tyytyväisyyttä. Paitsi yksi keski-ikäinen yksinäinen mies. Ja minä.

Raha yksistään ei siis tuo onnea. MOT.