Delhi - Paharganj

Viimeinen junamatka

Viimeinen junamatka toi minut Chandigarhista New Delhin rautatieasemalle. Junasta bongattuja loossikavereiden katseita voisin kuvailla sanoilla uhmakas, toiveikas, huolestunut tai pelokas, utelias, keskittynyt ja väsynyt. Itse olin lähinnä väsynyt. Joku nainen myi kympillä siunauksia, juuri kukaan ei ostanut, mutta yhdessä penkissä istui kaksi nuorta poikaa. Molemmat osti kympin siunauksen. Näköjään monet matkustavat sleeperissä ilman lipputulostetta, näyttävät konnarille vain henkkarit joiden nimi mätsää konnarin papereihin. Ja minäkin kahdesti jo olen hätäpäissäni etsinyt viimehetken nettikahvilaa, jotta saan tulostettua lipun. Tieto on valtaa, ja nyt teilläkin on pieni pala lisää valtaa. Olkaat hyvät.

Hotellin etsintää

Received with thanks, 3000 rupees, only.

Olin taas toteuttanut reissussa kehittynyttä majoitustaktiikkaani ja olin varannut ekan yön netistä Hotel Sheltonista ja seuraavan päivän puolikkaan käytin paremman hinta/laatusuhteen etsimiseen. Paharganj markettikatu ja reppureissaajien getto on ihan New Delhi rautatieaseman vieressä, joten rinkka selkään ja kävelemään. Pari hännystelijää yritti kaupata "juuri tällä viikolla avattua" uutta hotellia pilkkahintaan, mutta puhuin sille vain suomea koko ajan. Kaveri osoitti älykkyytensä ja tunnisti puhumani kielen ja heitti viimeisen oljenkorren... "ah, puhut venäjää, tule meidän hotelliin, meillä on muitakin venäläisiä". En mennyt vaan kävelin sen kummemmin häiritsemättä Sheltoniin ja ajattelin tehdä hintavertailun ja pyysin saada nähdä halvan ja paremman huoneen. Halvasta pyysivät 700 ja paremmasta 1000. Olin kuitenkin netistä varannut ilmastoidun huoneen 1200:lla, joten paljastin testanneeni heidän hintamoraalia ja viiksiniekat teeskentelivät hieman loukkaantunutta. Ja eikun hotlan kattoterasille päivälliselle. En ole junan ruokia nimittäin syönyt sen jälkeen kun olin puoli viikkoa kipeänä Kolkatassa.

Kattoterassin näkymät

Seuraavana päivänä lähdin kiertämään alueen lukuisia hotelleja paremman diilin toivossa. Semmoinen sitten viimein löyty Silver Shine:sta, wifi:llinen suht siisti ilmastoitu huone 800:lla. Nähtyä tuli myös Hari Piorkon todella hieno wifillinen ilmastoitu huone 1300:lla, Sonun huone, joka oli Silver Shinen tasoinen 1000:lla, Lord's Hotel pyysi 650 ilmastoimattomasta wifittömästä luukusta, Aura Palace 500, oli siisti ja ilmastoitu, ei wifiä. Bombay's Orient Plaza tjsp pyysi 400 likaisesta murjusta, onneksi heillä oli myös kattosviitti 600:lla. Sviittiin kuuluu kaks parveketta, TV ja melko paljon likaa. Kieltäydyin kohteliaasti. Hotel Payal:lla oli siedettäviä wifillisiä luukkuja 600:lla. Lisäksi kävin Navrang nimisessä halpapaikassa, joka tarjosi ikkunattomia sellejä, joissa oli ainoastaan sänky. WC- ja suihkupalvelut käytävällä jaettuna muiden asiakkaiden kanssa. Tästäkin sellistä pyysivät 350 ilman tinkausta. Oikea hinta olisi ollut varmaan viiskymppiä tai satku.

Kyllä ne kehtaa.

Chandigarh

Seitsemmännentoista sektorin shoppailutaivas

Ostin paidan. Merkkiliikkeestä. Yritin tinkiä. Ei onnistunut. Kaikkeni yritin. Viimeisenä keinona jopa poiskävelyä. Jouduin palaamaan ja maksamaan listahinnan tuhatkahdeksansataa (25eur) paidasta. Olen muotitietoinen.

Kaupungilla on leveät kadut ja paljon pysäköintitilaa, puistoja ja autotonta kävelykatua. Hännystelijöitä ei ole, luultavammin siksi, että tänne ei turistit eksy. Yhtään länkkäriä en taas nähnyt. Autot on keskimäärin parempia kuin muualla intiassa, isot mersut tai bemarit kiinnittää huomiota, kun niitä ei ole nähnyt muualla intiassa. No, Kolkatassa tosin näin punaisen Ferrari Testarossan kaahaamassa sunnuntai-illan väljähkössä liikenteessä.

Ostoskadun toista reunaa reunustivat kengänkiillottajat, niitä oli varmaan kymmenen peräkkäin kalastelemassa asiakkaita passiivisesti. Harmi ettei läpysköissä eikä varpaissa ole paljon kiillottamista. Toisella puolen oli rihkamamyyjiä ja uutena tuttuna puntaripojat. Eli poika jolle pari lanttia heittämällä sait käyttää henkilövaakaa ja heti samantien neulan lukemasta tietää elopainosi. Kätevää, eikö totta. Todella hienoa tällainen yritteliäisyys. Varmasti monet, kuten minäkin, käyttävät näitä edullisia, joskin melko "tarpeettomia" palveluita ihan vain yrittäjää tukeakseen. Minä kun en juuri koskaan anna kerjääjille rahaa, vaikka kuinka olisi elämä potkinut päähän ja asiat huonosti. Asia on heti eri, jos rahalla saa kuulla vaikka hyvinsoitettua musiikkia tai ostaa ylihintaisia postikortteja joita muutenkin tulisi ostettua. Merkkiliikkeissä vaatteita sovitellessa hyvät tavat jäivät päälle ja kiitin kadulla istunutta myyjääkin hänen ajastaan, kun en mitään ostanut vaan katselin vain.

Kaupunki on todella ei-intialainen ja hotellilta ostoskadulle ja takaisin kävellessäni tuli mieleen että ainoastaan valkonaamojen poissaolo sekä kadun varteen parkkeerattujen autojen valikoimat paljastavat että ollaan intiassa eikä Tapiolan betoniostarilähiössä.

Luinpa kerran sunnuntain Hesarin deittipalstaa

Tai siis tälläkertaa sunnuntain tisarin eli Times of India, joka kuului bisneshotellin aamupalaan.

Sanomalehdestä käy hyvin ilmi mitä paikalliset ajattelee ja kirjoittelee. Eli minkä ympärillä elämä pyörii. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi osastoon Matrimonial classifieds eli henkilökohtaista palstan parinhakuosuus. Kaikki tietänevät että intiassa perhearvot ovat kohdallaan ja avioliitto on nuoren ihmisen tärkeä virstanpyykki ja hyvin monen nuoren virstanpyykki on vanhempien järjestämä. Siis vanhanaikaisesti vanhemmat valitsevat nuorilleen sopivan puolison ja nuorten tehtävänä on vain suostua avoimin mielin ja antaa rakkauden kasvaa välillensä. Länsimainen "rakkaus ensin, avioliitto toiseksi" tyyli on myös kasvattamassa suosiotaan, mutta kuitenkin vielä tänään se on vähemmistössä. Kaikki ilmoitukset olivat naisten (tai heidän vanhempiensa) laittamia. Tyypillinen ilmoitus voisi olla vaikka tällainen:

Kaunis khatri tyttö, syntynyt 25.4.1988, kauppakoulun käynyt, omistaa asunnon, laillisesti avioeronnut, puhuu täydellistä englantia, töissä USA:ssa 70 000 USD/vuosi,  vanhemmat liikemiehiä, veli insinööri. Etsii kahvitonta, savutonta, alkoholitonta vegetaarimiestä, valtion työntekijät etusijalla, samoin kuin ulkomaille asettuneet. Ylempi kasti ei este, myös parrattomat sikh miehet käy.

Tällaisia ilmoituksia oli muutaman aukeaman verran kasteittain alaotsikoitu. Brahmin kasti oli luonnollisesti ensimmäisenä ja kastijärjestyksessä edettiin ja viimeisenä vähemmistöt kuten muslimit, kristityt ja fyysisesti poikkeavat.

Toisen tyyppinen ilmoitus, mitä ei suomessa lehdissä näy oli tällainen:

Minä, Tommi Taneli Singh, sanoin olevani tunnustamatta poikani Eero Heikki Singh:n 1.4.2013. Nyt hän on kuitenkin ymmärtänyt vikansa ja parantanut tapansa, joten hyväksyn hänet jälleen pojakseni tänään 25.4.2013.

Intia on todella perhearvojen maa.

Lelujunailua ja Chandigarh ensivaikutelmat

Himalayan Queen

Tämän jännitysnäytelmän edellisessä jaksossa mainittiinkin jo Kalka-Shimla rautatie.

Kyseistä rautatietä kutsutaan lelujunaksi (engl. toy train), koska se on yksi harvoista kapean raidevälin reiteistä enää intiassa. Ja mikä parasta, maisemat on upeat, kun reitti nousee vuoristoon ja Shimlaan. Tai siis mun tapauksessa laskee, kun olin paluumatkalla. Pitkän etsinnän jälkeen junaan löytyi liput ihan tavallisten intian junien tapaan Cleartripistä bookkaamalla. Kaikki Delhiitit kun ovat perjantaina tai lauantaina nousemassa vuoristoon, niin ainut missä oli tilaa oli lauantain paluu. Hupsista ja kliksistä vaan ja luottokorttiani veloitettiin vain(!) 293 rupialla tästä n. viiden tunnin lelujunailusta. Totta puhuen tämä junamatka oli ainut syy, miksi ylipäätänsä vaivauduin Shimlaan asti. Mutta näin jälkikäteen, kyllä Shimla oli ihan kiva muutenkin.

Täytyy kyllä hattua nostaa britti-insinööreille, juna laski vuorenrinnettä alas "neulansilmä" mutkia mutkitellen. Neulansilmät oli tosin isolla kaartosäteellä, mutta kuitenkin. Kakkosluokan kovat penkit ja monin paikoin ajamaton puska rautatien ja kuvankauniiden maisemien välissä vähän laski pisteitä. Kokonaisarvosanaksi 8.5.

Oviaukossa isoisä, ikkunassa pojanpoika

Kiskot veivät myös kotiin

Lelujunan häntä

Kapea on sisältä

Yksi räpsäisy niitä kuvankauniita maisemia ja vuoristotie

Samassa vaunussa matkusti lisäkseni vain kaksi muuta länkkäriä - vanhempi kiwi pariskunta. Muita mainitsemisen arvoisia kanssamatkustajia: inkkariperhe, jonka jäsenet oliwat pukeutuneet kuten americcalaiset, puhuivatkin americcaa ja oliwat american mitoissa. Yhdessä loossissa oli kaksi lapsiperhettä vastakkain. Molemmissa perheissä oli n. 9 vuotias poika, mutta kukaan ei ottanut kontaktia toiseen perheeseen. Liekö joku intialainen kastijuttu vai joku muu, en tiedä. Joku kakskymppinen poitsu oli isoisänsä kanssa lähtenyt lelujunailemaan. Ei ne paljoa jutelleet keskenään, kun niillä oli eri puolella junaa paikat, vaikkakin vierekkäiset numerot. Tauoilla juttelivat ja sitten loppumatkasta kun americcalaisdunut inccariberhe jäi pois ennen määräasemaa Kalkaa.

Kalkasta sekoillen Chandigarhiin

Jep jep. Olin ostanut netistä lipun toiseen junaan Kalka-Chandigarh ja ihmettelin miten sekin voi maksaa 293 rupiaa kun on kuitenkin vain puolen tunnin junamatka. Peruutin sen jo Shimlassa, luullen saavani koko summan takaisin. Olis pitänyt lukea pienellä painetut ehdot. Sain 150 takaisin. Just. Olin asian unohtanut tai ainakin työntänyt pois tietoisesta tajunnasta moisen epäkohdan....

...kunnes saavun Kalkaan ja rupean miettimään vaihtoehtoja Chandigarhiin pääsemiseksi. Ostanko uuden junalipun, lähdenkö etsimään bussipysäkkiä tai asemaa vai otanko taksin tai tuktukin. Matkaa oli vain n. 30km, joten neuvottelutaitoisille myös taksi olisi ollut kohtuullinen vaihtoehto. Ajattelin kuitenkin köyhäillä ja ostin halvimman lipun ilman paikkavarausta, sinne meni 30 rupiaa. Ja ihan hukkaan, ei ehtinyt lipuntarkastaja mun vaunuun ennenkuin piti hypätä pois. Poispääsy tekikin tiukkaa, nimittäin Chandigarhista oli junan sikaosastoon tulijoita eivätkä meinanneet päästää junasta poistujia ensin ulos kun kaikki halusivat istumapaikan, joita ei kaikille tulisi riittämään. Yksi tai kaksi ehti sisään junaan kun katsoin että tossa on mun sauma. Karjaisin kovalla äänellä PERKELE! ja annoin kyynärpäiden laulaa ja survoin itseni oviaukosta ulos. Hämmästyttävää kuinka määrätietoisuus auttaa ja sain tehtyä moosekset eli ihmismeren väistymään. Yksi inkkari taisi kaatua maahankin asti, mutta oma vikansa, mitäs ei ymmärtänyt väistää etuajo-oikeutettuja. Ei jaksa enää tällä intiakokemuksella (tai ehkä oikeammin intiaväsymyksellä) tuntea sääliä heikompiälyisempiä kohtaan.

Luulin vetäväni pitemmän korren tuktuk kuskin kanssa, kun piilotin lompsan rinkkaan ja jätin taskuun vain viisikymppisen ja sanoin että viimeisellä viiskymppisellä pitäis päästä hotellille, loput on varastettu. Joku kuski sitten lähti mua ajamaan, kävi toki ensin hakemassa prepaid lapun prepaid tiskiltä, lappuun kirjoitettiin Sector 17 ja hinnaksi 77 rupiaa. Painotin vielä että ei mulla ole kuin 50, onko varmasti ok? Okei okei, kuski lausahti melkein koko englannin sanavarastonsa. No heti ekaksi kun rautatieasemalta lähdettiin, niin kuskin pysäytti poliisiratsia. Kuski yritti esitellä prepaid lappua ja viittoili muhun päin ja selitti kovasti poliisille, vaan ei auttanut, menivät vielä kauemmas neuvottelemaan. Istuskelin rauhassa tuktukissa kunnes tulivat vielä hakemaan tuktukin salalokerosta jotain papereita, enkä oikein ymmärtänyt mistä on kysymys. Kysyin poliisilta mitähän asia mahtaa koskea ja sain vastauksen intian kielellä. Sanoin etten ymmärrä ja poliisin kasvoille levisi leveääkin leveämpi pepsodent hymy ja sanoi vain "jopijopi hundred rupees" ja sitten käteltiin ruokaketjun ymmärryksen symboliksi. Poliisi kusettaa taksikuskia, taksikuski asiakasta. Näin se vaan menee. Ilmeisesti kuskilla ei ollut paperit kunnossa ja joutui antamaan pienen lahjuksen poliisien kahvirahastoon.

Sisäistä kitkaa tai "kyllä mua silloin niin harmitti"

Sitten se kuski jätti mut jonnekin Sector 17 alkupäähän ja yritin kovasti selittää että veisi mut hotellille asti, mutta ei se ymmärtänyt enää englantia eikä suomea. Sanoi vain ettei tuonne voi ajaa, se on kävelykatu, niinkuin olikin. Ajattelin, ettei intian uusimmassa, siisteimmässä ja ainoassa tyhjälle arkille sveitsiläisen arkkitehdin suunnittelemassa kaupungissa voi olla vaikea navigoida. Eikä olisi ollutkaan, mikäli a) hotelli tai sen osoite olisi löytynyt google mapsista b) hotellivoucherin kartassa hotelli olisi ollut merkattu oikeaan kohtaan ja c) olisin kysynyt jokaiselta vastaantulijalta uutta suuntimaa. Loppujen lopuksi jouduin soittamaan sinne hotelliin ja lähettivät sieltä jonkun vastaan kuvailemaani paikkaan mua hakemaan. Ei mennyt kuin kaksi minuuttia kun mies tuli vastaan Hotel Oyster pikee paidassaan. Viimein hotellille saapuessani noteerasin, että sen edessä oli tuktukeja parkissa pitkä rivi. No ei se mitään ettei kuski ajanut mua perille asti. Mutta sitten päässä napsahti kun näin että olin kävellyt 10m päästä ohi ja kääntynyt oikealle etsiessäni voucherin karttaan merkattua täppää, kun olisi pitänyt kävellä suoraan. Tätä se väsy ja nälkä teettää. Ei ole montaa kertaa elämässäni noin suututtanut joutua olosuhteiden ja oman jääräpäisyyden uhriksi, muttta nyt meni kyllä top vitoseen, kun kilometrin kävelymatkasta tulikin kaks kilsaa. Onneksi ei kuitenkaan satanut vettä, eikä ollut ripuli. Olis voinut suututtaa vielä enemmän.

Täytynee laajentaa Liettuan suomalaiselta bisneskonkarilta kuulemani neuvo "ei koskaan nälkäisenä asioimaan virastoon" koskemaan myös intian matkailun logistiikkahuolia "ei koskaan nälkäisenä tuktukin, taksin, hotellin, hännystelijän tai ex-neuvostoliiton virkailijan kanssa asioimaan".

Tänään jäljellä 10 päivää intiassa ja tuntuu että alkaa jo riittämään jatkuva säätäminen ja hintaneuvottelu. Kai sitä pitäisi mennä paremmin itteensä jotta osaisi ottaa rennosti kun länkkärituristista niistetään rahaa oikealta ja vasemmalta. Tai sitten vain kehitellä jostain kova ja ehtymätön taistelumieli. Nyt vain väsyttää ja menee maku ja monia varmaan ihan hienoja kohteita jää välistä, kun ei jaksa lähteä säätämään logistiikkaa.

Täällä Chandigarhissa en aio tehdä mitään turistijuttuja vaan vaan levätä hermoja ja valmistautua viimeiseen koitokseen eli ihmeellisen intian pääkaupunkiin, Delhiin.

Olipa kerran Shimla

Mikään ei ollut niinkuin ennen, kun Skottilainen Charles Kennedy rakensi tänne pieneen ja mitättömään vuoristokylään kesäkodin vuonna 1822. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin koko Intian hallitus pakeni Delhin helteitä Shimlaan joka kesä. Kuvankauniita maisemia myötäilevän Kalka-Shimla rautatien valmistuttua 1903, Shimlan status kesäkohteiden ykkösenä vahvistui ja varmistui Delhiittien mielissä.

Yhden yön hotelli

Shimlaan saavuin siis minäkin, armon vuonna kaksituhattakolmetoista, yhdeksäntenätoista huhtikuuta, Dharamsalasta saapuvalla yöbussilla kello 06:15 aamulla. Tämän jälkeen, mikään ei ollut niinkuin ennen.

Heti bussista ulos astuttuani minut ympäröi rasittavien hännystelijöiden joukko. Ehdin jo Dharamsalassa tottua tiibetiläiseen menoon ja omaan rauhaan, mutta paluu todelliseen intiaan oli pakollinen. Päätin että tänään otan yliotteen hännystelijöistä. Taksikuskihännystelijät luopuivat leikistä heti, kun näkivät minun pakkaavan rinkkaa kantokuntoon. Lähdin siitä kävelemään keskustaa kohti ja sanoin hännystelijöille, että kiitos en tarvitse apua. Vaan yksi ei luovuttanut. Mennessäni ekan hotellin respaan sisään sanoin sille, että se pysyy ulkona. Ihme ja kumma se pysyi ulkona, mutta kävi oven takana näyttämässä naamansa ja näin kun respasetä otti katsekontaktia sen kanssa. Katsoin huoneen, se oli kallis ja epäilempä että komissiosyistä. Jatkoin matkaani ja aloin olla vähän puhki, koko matka bussiasemalta kylille on ylämäkeä, selässä huonosti pakattuna 20 kg rinkkakin. Sanoin hännystelijälle taas kerran, etten tarvitse apua ja että jos se vielä seuraa mua, niin kävelen ensimmäisen vastaantulevan poliisin luo ja sanon pahasti. No tämä hännystelijä jätti nyt hyvän välimatkan, mutta ei luovuttanut, pysähdyin nimittäin yllättäen kävellessäni, käännyin ympäri ja huomasin sen vielä maisemissa. Osoitin sitä sormellani ja tein ampumaliikkeen (ilman ääniefektejä). Se ymmärsi vihdoin jättäytyä näkymättömiin...

Kas kas, seuraani lyöttäytyi pian toinen hännystelijä muslimipartoineen. Se rupesi tuttuun tapaan toverilliseksi, mutta sanoin vihaisesti sille että suksi kettuun, minulla on kartta ja terveet jalat, en tarvitse apua hotellin etsimiseen enkä kantamiseen, varsinkaan nyt kun on jo lähes tasamaa. No se tyytyi vain seurailemaan ja seuraavaan hotelliin sisäänmennessäni, hännystelijä tuli myös sisään respaan. Huusin sille respasedän läsnäollessa suurin piirtein näin (enkuksi) "lopeta jo vihdoin mun seuraaminen ja PAINU ULOS!". No hännystelijä meni ulos. Katsoin huoneen ja se alkoi olemaan lähempänä haluttua hinta/laatu-suhdetta, mutta päätin jatkaa vielä etsintää.

Kolmanteen hotelliin nousi tieltä helkutin jyrkät raput. Ennen kuin lähdin kapuamaan katsoin vielä taakseni. Ei ketään. Rappuset kavuttuani pääsen hotellin respaan, jossa heitän rinkan selästäni ja otan pitkän hörpyn vettä ja tasaan hengitystä ennenkuin herättelin nukkuvan respasedän. Kyselen huoneista ja hinnoista ja kas kas... eiköhän ovi käy ja muslimipartahännystelijä on tulossa sisään sen toisen kanssa. Sanon sille todella pahasti ja työnnän oven kiinni hännystelijän jäädessä ulkopuolelle. Sanon respasedälle että etsin hotellia vaikka koko päivän, mutta yhdellekään hännysteljälle en maksa mitään. Käyn katsomassa perushuoneen ja luksushuoneen ja hinnat kuultuani tulin takaisin respaan tinkimään. Hännystelijät olivat vielä pihalla istuskelemassa toiveikkaana. Sanoin respalle tarkistavani tämän hotellin hinnat netistä josko saisin paremman diilin sieltä, nettihinnat kun eivät koskaan sisällä hännystelijöiden komissiota, vaan korkeintaan nettipalvelun kohtuullisen komission. Respa soittaa hotellin omistajalle ja saan n. 30% nettihintaa halvemman käteishinnan, respan sanoessa hännystelijöille, että mulla on nettivaraus Agodasta, eikä hän näinollen voi maksaa komissiota. Hännystelijä yrittää vielä ulkoa huudella vastaan ettei mulla voi olla nettivarausta, kun olin aktiivisesti etsinyt hotellia kävellessäni. Hotellin sisäänkirjauduin kello 07:15 ja apinavarmaan (parvekkeella täyskalterit ja katolla piikkilankaa) huoneeseeni lukemaan lounarista mitä täällä Shimlassa oikein turistina pitää nähdä apinoiden ja hännystelijöiden lisäksi.

Intiassa olen oppinut ainakin suhtautumaan asioihin huumorilla ja kärsivällisyydellä. Ja tarpeen vaatiessa myös jämäkkyydellä.

Kylän kuumin paikka, yökerho Ritz. Sulkemisaika perjantaina 22:00.

Ostoskatu, josta minäkin löysin paremmat läpyskät jalkaan.

Nyt odottelen mielenkiinnolla intian vastaiskua tämän erävoiton jälkeen.

Hanuman temppeli

Apinajumalan temppeli oli mäen päällä.

Cooperin testissä mulla meni 12 minuuttia, Jakhoo temppelin testissä 29.

Itse Hanuman

Kukkuu

Mina en ole varas. Lainasin vain pikkutytön karkkia.

Palvontaa

Perinteinen apinaleikki. Toinen istuu tolpan nokassa ja toinen yrittää etsiä.

Sinne oli kova nousu, tosin inkkareiden asteikolla olin vielä ikäryhmässäni "extremely fit", kun sain alle puolessa tunnissa noustua portaat ylös. Lounarissa oli varoiteltu aggressiivisista apinoista matkan varrella ja kohtaloani uhmaten en ottanut edes kävelykeppiä tai muuta risua käteen, vaan luotin siihen että laukustani ei tuoksu ruoka enkä muutenkaan näytä helpolta saaliilta. Eli sama taktiikka kuin hännystelijöiden kanssa. Apinoista ei tosin ollut mulle ollenkaan vaivaa, kun olin varautunut ja varuillani koko ajan. Yhden varkauden tosin todistin, kun apina hiipi pikkutytön sivusta ja nappasi karkin kädestä. Ja yksi mies sai apinan sähinää ja rähinää osakseen kun ojensi sille kättä. Minä taas selvisin ilman selkkauksia takaisin hotellillekin. Onneksi niin, koska ei ole rabies rokotus voimassa ja sitä tarvii jos apina puree. Paluumatkalla inkkarimiesten joukko kysyi multa olenko intialainen. Kyllä, ihan oikeasti. Vastatessani kielteisesti he varoittivat minua apinoista, että ne saattaa yrittää varastaa kameran kädestä tai rillit päästä. 

Sanoin, että ei hätää, tunnen serkkupoikien tavat hyvin ja osaan pitää varani.

McLeod Ganj

Himalajan hurmioon

Larilla oli samanlaiset suunnitelmat kuin minulla tuleviksi päiviksi, joten otimme yhteistuumin tuktukin bussiasemalle, jossa 193 INR maksettuamme saimme matkalipun käteen ja kympillä vielä turbaanipää heitti rinkkani päänsä päälle ja täydellisssä balanssissa ja harmoniassa kapusi tikkaita pitkin bussin katolle, jossa kaikki isommat matkatavarat oli määrä kuljettaa. Juttelin nuoren nelikymppisen New Orleansista kotoisin olevan, nykyisin Tiibetiläisille englantia opettavan, buddhismiin kääntyneen eläkeläismiehen kanssa mukavia ja mainitsin etten tiedä pysyykö rinkkani auton katolla koko matkaa. Englantia puhumaton turbaanipää kuitenkin ymmärsi lähes täydellisesti ja viittomakielellään pyysi minua käymään bussin katolla varmistamassa rinkkani kiinnityksen. Niin tein. Rinkan solki oli vedetty kaiteen ympärille ja kiinni, lisäksi toisella narulla solmittu katon kiinnityskoukkuun. Ehkä se siinä pysyy, vaikka itse olisin laittanut kuormaliinoilla piukasti kattoa vasten.



Bussimatka meni enimmäkseen torkku-unessa, joka on hyvinkin mahdollista jos molemmilla puolilla on hartiat tukemassa. Päätä kannattaa roikuttaa etupuolelle, paljon niskaystävällisempi asento. Seitsemän tuntia myöhemmin bussi pysähtyi Dharamsalaan, jossa vaihdoimme samantien toiseen bussiin, määräasemana 9km päässä sijaitseva McLeod Ganj, joka toimisi myös Elmon kotina muutaman päivän ajan. Ekaksi yöksi Larin kanssa otettiin 400 INR/yö huone, jossa ei wifiä, mutta kuuma suihku. Sitä kyllä tarvitaankin, täällä 1700m korkeudessa vuoristossa on päivän maksimit matalaa kahtakymmentä astetta ja yöllä viittätoista. Melko kontrasti Khajurahon +42/+29 celciukseen.



En tiennyt ennakkoon mitään Dharamsalasta enkä sen alikylästä McLeod Ganj:asta, muuta kuin että intialainen työkaverini sanoi sitä pohjoisen Goaksi. Ja kuinka oikeassa hän olikaan, täällä ne takkutukkahippien kokoontumisajot on eikä missään Goan biitseillä.

Ai niin, asuuhan täällä myös neljästoista Dalai Lama ja koko Tiibetin hallitus evakossa.

Vuoristoon mars!

Käveleskeltiin kylän keskustassa ihaillen tätä puoliksi tiibetiläistä, puoliksi intialaista kylää ja sen ihmisiä ja rakennuksia. Täällä on paljon enemmän tiibetiläisiä kasvoja kuin intialaisia. Ja hännystelijät loistavat poissaolollaan, mikä on suuri ihme näinkin turistisessa paikassa. Italialaisessa kahvilassa otin pitkästä aikaa tuplaespresson ja monta viikkoa kun on mennyt kahvitta, niin se maistui todella vahvalta. Kahvipäissäni bongasin naapuripöydästä kaksi buddhalaista munkkia juttelemassa keskenään. Nuorempi aina välilä päivitteli facebookkia tai muuten vain chattaili Samsung Galaxy kolmosellaan.

Aamupalakahvila näköalalla

Kahvilan ikkunasta näkyy kotka

Hard Rock Cafe McLeod Ganj

Rauhan kahvila

Turret taikahuilua ostamassa

Propagandaa vapaan Tiibetin puolesta

Vesiputoksille

Naddi kylän näköalat

Käytiin Larin kanssa kävelemässä Bhagsu vesiputouksilla ehkä n. 3km päässä helppoa tietä. Seuraavana päivänä Lari sai houkuteltua mut pidemmälle reitille, joka kattoi Tiibetiläisten lasten kylän TCV:n, kuusimetsän keskeltä löytyvän pyhän Dal järven sekä iki-ihanan Naddi vuoristokylän, jonka jälkeen lounasta syötiin jonkun puron ylityksen ohessa olevalla kioskilla, sitten tuskallinen nousu purolta mäen huipulla sijaitsevalle Galu temppelille, jossa GPS näytti korkeudeksi 2111m, josta laskeuduttiin takaisin McLeod Ganj:aan ja turvalliseen 1700m korkeuteen. Koko tämä melkein 10km reitin vedin uusilla flipflopeilla ja kameralaukku olalla. Ei ihan paras varustus tällaiseen keikkaan, mutta menihän se. Palkitsin itseni koko Intian reissuni kalleimmalla (130INR) ja pienimmällä Kaapi Nirvanalla tutussa ja turvallisessa Cafe Coffee Day:ssa.

Ei ole erikoiskahveilla herkuttelu halpaa edes intiassa, mutta kyllä mä olin sen taas ansainnut.

Tapaamisiin

Päivän aikana tavattiin joku vanhempi sakemanni, joka oli asunut Dharamasalassa viimeiset 20 vuotta ja oli omien sanojensa mukaan kielitaitoinen mies. Mun kielipää ei riittänyt tenttaamaan pitikö väitteet esim. Vietnamin, Kiinan ja Farsin kielestä paikkaansa. Mutta en kyllä keksi miksi hän valehtelisikaan.

Toinen mainitsemisen arvoinen kaveri oli tanskalainen Lukas, joka pysäytti meidät kadulla vaihtaakseen pari sanaa kanssamme. Lukas aikoi viettää kuukauden Dharamsalassa, eikä tehdä yhtään tyypillistä intiaturistin juttua. Tiedä sitten. Sanoi juttelevansa n. sadan ihmisen kanssa päivittäin. Lukasin lähtiessä omaan suuntaansa ja meidän omaamme, pari myyjätyttöä kyseli meiltä mitä oltiin juteltu Lukaksen kanssa. Tyttöparat joutuvat kahdesti päivässä juttelemaan Lukaksen kanssa ja kansainvälinen sormen pyörittely ohimolla paljasti, että tyttöjen mielestä Lukas ei käy ihan täysillä.

Ulkonäkönsä ja olemuksensa puolesta normaaleitakin ihmisiä täällä voi tavata, esimerkiksi Australialaisen Paulin, joka aikoi jäädä Dharamasalaan vuosiksi asumaan ja opettamaan englantia sekä opiskelemaan Tiibetiläistä kulttuuria ja buddhismia uteliaisuudesta, ei vakaumuksesta.

Lari jatkaa matkaansa saksalaisten ystäviensä kanssa, jotka saapuivat kylille tänään. Minä vaihdoin tähänastisen reissun hinta-laatusuhteelta parhaimpaan hotelliin. Eli 700 INR/yö ja sillä saan puhtaan huoneen, puhtaat lakanat, kuuman suihkun, puhtaan pyyhkeen ja nopean internetin.

Sitä oppii taas arvostamaan pieniä asioita, mitkä isolla budjetilla liikkuessa on itsestäänselvyyksiä.

Amritsar

Pakistan ja rajaseremonia

Aamulla siis olin vaihtanut itseni parempaan hotelliin.

Nälkäisenä en jaksanut etsiä kunnon aamupalaa, vaan vedin reissun kolmannen inkkariaamupalan. Jotain suolaista kasvismössöä kahta sorttia, neljä chapatti leipää ja kokis, kaikki yhteensä yhdeksänkymppiä. Samalla reissulla bookkasin Simranin jaetun jeepin rajalle ja maksoin kahdensadan hinnasta 50 ennakkoa. Kyydin pitäisi lähteä kolmelta. Seuraako näistä sanavalinnoista yllätyskäännettä juonessa, se selviää seuraavassa kappaleessa. :)

Pakistanin ja Intian rajalla on rajansulkemisseremonia joka ilta. Sinne ei saa mennä laukun kanssa, joten laukku jäi hotellin respaan hyvään talteen. Mukana vain kännykkä + muistivihko + kynä + kamera kädessä + linssi rintataskussa + kaulapussissa passi ja rahaa. Näillä varustautuneena lähdin etsimään Simrania ja luvattua kyytiä rajalle ja takaisin. Olin liian hyvissä ajoin, koska joku toinen partasuu nappasi mut mukaansa ja sanoi että hän on sopinut Simranin kanssa asiasta ja maksan vain loppurahan 150 hälle. Ihmettelin vähän kuinka härskisti toisen asiakkaan voi noin vaan varastaa, mutta uusi kuskini sanoi että autossa on länkkäreitä ja yksi paikka tyhjä ja voimme heti lähteä liikkeelle, minä kun olisin palapelin viimeinen pala. Sanoin ok ja siinä autolle saapuessani Simran soittaa kännykkääni. Annan puhelimen uudelle kuskilleni ja herrat vaihtavat voimasanoja kännykkäni kautta. Loppu hyvin kaikki hyvin ja lähdemme liikkeelle, autossa on inkkariperhe, saksalais-englantilainen Lari*) ja nimettömäksi jäänyt kiinalaispari. Autossa opin että nämä ovat maksaneet vain satkun menopaluun kyydistä.

Juhlayleisöä

Juhlayleisö innostui tanssimaan

Elmo ja solttu

Hassua sotilasmarssia

Valokuvaustako?

Rajalla päästiin turvatarkastuksista länkkärien omaan katsomoon heti VIP katsomon viereen. Joskus kannattaa olla syntynyt valkoiseksi. Seremonian ennakkorummutukset olivat erittäin tunnelmaa nostavia ja bhangra rytmit villitsivät osan yleisöstä tanssimaankin. Seremonian alkaessa sotilaat pitivät yleensä kurittomat inkkaritkin aika hyvin ruodussa ja he istuivat kiltisti katsomossa sotilaiden esittäessä jäykän, mutta huvittavan marssinsa Monty Pythonin tyyliin. Rajaportti avattiin ja molemmilla puolilla rajaa esitettiin samanlainen machomarssi, kunnes lähimpänä rajaa olevat soltut kättelivät rajan yli toisiaan ja lipunlasku alkoi. Lippu piti laskea tasan samaa vauhtia, jotta sopu säilyy ja melkein näin kävikin. Ei varmaan vaikea arvata että inkkarit vetivät viimeisen puoli metriä yhdellä tempaisulla yleisön ratketessa hillittömiin aplodeihin. Sitten vauhdilla autolle siinä toivossa että pääsimme ennen hillitöntä ruuhkaa ajamaan takaisin kaupunkiin. No, inkkariperhe oli jonnekin hukkunut, varmaan illalliselle, joten se siitä toivosta. Illalla kaupunkiin palattuamme myös minä maksan kuskille satkun, eli yhteensä reissun hinnaksi tuli 150, rajalle ei ollut edes pääsymaksua. Harvemmin on näin halpaa ja viihdyttävää viihdettä tarjolla. Edes intiassa.

Varsinkaan intiassa.

Kultainen temppeli

Sovittiin Larin kanssa tapaavamme aamulla 5:30 hotellini edessä. Näin tehtiin ja lähdettiin kultaiseen temppeliin, tuohon Sikh uskonnon pyhimpään, jossa oli vielä samana päivänä alkamassa jotkut suuret juhlat. Mennessä piti jättää kengät niinkuin aina temppeleissä ja kävellä vielä kaksi askelta vesialtaan läpi jotta jalat puhdistuvat. Ei jaksettu lähteä etsimään virallista kenkäparkkia, vaan jätettiin kengät sähkökaapin taakse pois näkösältä. Temppelillä oli hieno fiilis, aurinko nousi ja jengiä oli siellä temppeliä ympäröivässä pyhässä altaassa aamupesulla tai muuten vain kastautumassa. Altaassa asui myös paljon kauniita ja isoja kaloja, joten oletettavasti vesi on pyhempää tai ainakin puhtaampaa kuin Gangesissa. Pari tuntia meni nopeasti valokuvatessa ja jossain reunustalla Larin kanssa istuessamme tuli pari Sikh miestä kysymään meitä valokuvaan kanssamme. No, näin tehtiin ja yksi kuva piti ottaa vielä niin että seisoimme pyhässä vedessä, vaikkei se kuvassa näykään.

Elmolla ei ollutkaan mojovampi parta

Pyhä pölyhuiska

Temppelin vartija

Kultainen Temppeli yövalaistuksessa

Videointia

Temppeliltä poistuessamme emme löytäneet enää kenkiämme. Joku oli tehnyt erittäin epäpyhän teon ja toivottavasti karman laki rankaisee tekijää. Minä puolestani ostin satasella uudet ja huonot läpsyt.

Laadukkaita kenkiä ei tule vastaan kovin usein, mutta sitten kun tulee, niin en epäröi hetkeäkään.

*) Nimi muutettu

Lentäjän valssi

Ilmojen halki käy Elmonkin tie

Intian busseja ja junia on kuvailtu jo ihan liikaakin yhden blogin tarpeisiin.

Tällä kertaa vuorossa siis lentokoneet ja hotellit. Olin löytänyt Khajurahosta halvat lennot Varanasin ja Delhin kautta Amritsariin (5000 INR). Aamiaisen jälkeen oli vähän vatsa löysällä, mutta ei uhkaavasti. Koska edessä oli lentopäivä, otin tilanteen kuitenkin vakavasti ja nostin valmiustason kakkoseen, eli imodiumit kameralaukkuun hollille. Ei muuta kuin viidenkympin kimppataksilla lentokentälle, jossa olin liian ajoissa. Intiassa lentokenttärakennukseenkaan ei pääse, ellei ole passia ja lentolippua. No, minulla oli molemmat, mutta jouduin odottamaan pihalla 10min, koska henkilökunnalla oli vielä aamupalaveri kesken. Lentokenttärakennuksessa ja kiitoradallakin oli runsaasti rynnäkkökiväärein varustettuja vartijoita.

Aika rauhoittava fiilis kun yksin venailee kentällä tietäen tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan (jos se nyt intiassa on yleensä mahdollista) ja paikalle tupsahtaa kaksi isoa ryhmää pakettimatkalaisia lampaita. Toiset vanhoja brittejä ja toiset vähän kaikenikäisiä espanjaa puhuvia eteläamerikkalaisia. Pari argentiinopassia bongasin, muuten olis jäänyt tietämättä tuokin turha tieto. Yksi vanha britti osti kioskilta mun edessä kaks pientä kolaa ja kaks pientä pussia sipsiä ja hinnaksi tuli 750!!! En ollut uskoa ja kun kentän kuumuudessa kolaa teki mieli itsellänikin, kysyin gurupartaiselta myyjältä mitä maksaa kola. Ilmeenkään värähtämättä hän ilmoitti hinnaksi 250 intian rupiaa. Leukani putosi maahan asti ällistyksestä ja mies hiljaisesti näppäili taskulaskimeen alennetun hinnan; kakkosen ja kaksi nollaa. Oikea hinta missä tahansa muussa kioskissa olisi ollut kolmekymppiä. Iskin kolatölkin takaisin pöytään ja huusin mielessäni "pitäkää tunkkinne!" ja lähdin kävelemään janoisena. Tosin myöhemmin piti antautua janolle ja maksaa satanen puolen litran vesipullosta. Yleensä litran vesipullo maksaa 15..30 rupiaa. Niinpä niin, turvatarkastuksen jälkeen ei saa tuoda omia juomia ja hinnoittelu on räikeää. Ensimmäinen kerta maailmassa, kun lentokoneesta ostetut ylikalliit virvokkeet olivat halvempia kuin kentällä.

Lentokoneessa oli siis kaksi lammastokkaa, minä ja brittiläinen Kate, joka oli ollut pari kuukautta kiertämässä intian tiikerisafareita - työnantajansa maksaessa viulut. Kyllä kävi taas kateeksi. Ei kun anteeksi. Piti kirjoittamani, että kyllä olin iloinen hänen puolestaan.

Itse lentomatkassa ei mitään poikkeavaa, koneet olivat uusia ja puhtaita. Sain luonnollisesti parhaan paikan hätäuloskäyntiriviltä ikkunan vierestä. Delhin lentokenttä, jossa vaihdoin konetta, oli kuin mikä tahansa sivistynyt lentokenttä kliinisine kauppoineen ja runsaine ravintoloineen.

Tulipa Delhin IGI lentokentällä törsättyä 1200 rupiaa (15 eur), jotta sain kaks tuntia istua loungessa liikemiesten kanssa buffet ruokapöydän antimista nauttien.

Halvan hotellin humppa

Prepaid lentokenttätaksin jaoin jälleen kanukkien kanssa.

Tämä pariskunta jäi hotellillansa ja siihen pre-paid lappuun oli kirjoitettu heidän hotellinsa nimi ja kyydin hinta. Minä rupesin inttämään, että osa matkaajista on menossa vielä keskustaan Hotel Grace:en, josta olin Tripadvisorin kommenttien perusteella varannut huoneen yhdeksi yöksi. Kuskin kanssa huudeltiin toisillemme suomeksi ja hindiksi kunnes päästiin yhteisymmärrykseen että 150 pitää maksaa lisää jotta hän vie minut hotellille asti. Sanoin ok. No, se kuitenkin tiputti minut jonnekin portille, jossa oli liikenne suljettu ja sanoi että tuohon suuntaan 5min kävelyä on hotellisi. Monessa kaupungissa ihan ytimeen ei pääse ajoneuvolla niin tietysti uskoin ja lähdin kävelemään. Kyselin suuntimaa monesti ja viimein n. 20min käveltyäni olin hotellilla, jonka edessä oli myös autoja parkissa. Joten kiitoksia vaan turbaanipäätaksisuharille, kun melkein toit minut perille.

Tsekkasin itseni sisään ja annoin murska-arviot hotellille. Lupaukset olivat kovat ja niin olivat odotuksetkin 845 INR/yö hintaan. Ei ollut peittoa, likaisehkot lakanat ja tyynyliina, likainen ja vielä märkä pyyhe wc:n kuivaustelineellä roikkumassa, eikä huoneessa wifiä. Häpeällistä. Kävin tiedustelemassa viereisestä Hotel Royal Inn:sta ja sieltä luvattiin wifillistä huonessa 1100:lla. Lupasin palata asiaan aamulla, kello oli kuitenkin jo paljon ja olin Hotel Disgrace:en ekan yön jo maksanut netissä. Tämän hotellin Sikh-uskon tunnustavat omistajat eivät majoita nuoria naimattomia pareja samaan huoneeseen.

Grace AC ja flekti

Grace likainen puhelin ja jännitteentasaaja

Grace sänky

Grace pyllynpesuvehkeet

Grace wc

Aamulla en saanutkaan herättyä kello 4:30, joten jäi aamun temppeliseremoniat seuraavaan päivään. Nukuin sitten kymppiin ja kävelin lounarista lukemaani CJ International hotelliin tiedustelemaan huonetta näköalalla. Sain hinnan tingittyä 3700:sta kolmeen tonniin, joten otin sen. Kyllä sitä näköalasta joskus voi maksaa lisää. Tässä hotellissa on puhtaat lakanat, peittokin löytyy, ilmastointi, televisio ja tuhat kanavaa, parvekkeelta temppelinäköala, lämmin suihku.

Yleensä ei tule hotellien järjestyssääntöjä luettua siitä oven sisäpuolelle niitatusta tai teipatusta kyltistä, mutta onneksi nyt luin. Pitkässä listassa oli 2 erittäin tärkeää ohjetta. Ensinnäkin, kadulla ostoksia tehdessä pitää tinkiä. Ok, tämän nyt arvasikin, mutta että järjestyssääntöissä kirjoitettuna?? Toiseksi, asiakkaiden henkilökohtaiset palvelijat eivät saa edes odottaa herraansa hotellin tiloissa, saatikka majoittua, palvella tai pyykätä. Onneksi 5min kävelyn päässä on Hotel Grace, missä Ali voi odottaa herraansa.

CJ International wc

CJ International huone

Intiassa on selkeästi puutetta halvoista ja perussiisteistä hotelleista. On murjuja, kalliimpia murjuja ja liian hyviä ja kalliita hotelleja. Lisävarusteita ja mukavuuksia saa lisätä seuraavalta listalta:
TV, wc-paperia, pyyhe, peitto, saippua, suihkusaippua, puhdas pyyhe, puhtaat lakanat, enemmän kuin yksi sähköpistoke etc. Vasta yli 3000 INR/yö hintaluokassa alkaa olemaan perussiisteys kunnossa suuremmin etsimättä. Paras hinta/laatusuhde oli Munnarissa 1000 INR/yö, jossa oli perussiisti hotelli, hyvällä paikalla ja näköalalla ilman mitään turhakkeita. Kochissa bisneshotelli 1500 INR/yö sekä hostellimajoitus 600 INR/yö. Madurain TM Lodge oli myös hyvä 500 INR/yö hinnallaan. CJ International oli paras 3000 INR/yö. Listaa kun lukee, niin kahden tonnin hotellit on jäänyt välistä kokonaan.

Täytynee paikata tämäkin aukko sivistyksestä.

Virta loppuu

Sähkökatkos

Tiistai-iltana mua viihdytettiin koko kylän kattavalla sähkökatkoksella.

Pikku katkoksia on aika usein, mutta tämä oli hieno. Parvekkeelta näkyi pimeä kaupunki poislukien muutama telttakylän teltta jossa valoa ja iloa tuottaa tulipesä tai nuotio, sekä horisontissa häämöttävä lentokenttä. Hetken täyspimeyttä ihailtuani muutamiin rakennuksiin ja telttoihin alkoi syttyi valoja ihmisten saadessa varajärjestelmiään käyntiin.

Intian sähkökatkot on yleisiä, isommissa kaupungeissa ja joka hotellissa ja liikkeessä on yleensä UPS tai varageneraattori. Afrikassakaan ei mielestäni ollut näin paljon sähkökatkoja. Tai sitten vain olin Afrikassa niin paljon puskassa, ettei niitä katkoja ollut toteamassa.

Hännystelijä #272661

Sattuipa taas kylillä käydessäni
juomaa ja tarvikkeita ostaessani
minua inkkarin tervehtivänsä
ruotsia ilmoitti opiskelevansa
hälle pari sanaa kirjoittaessani
kutsui minut maatilallensa
kupletin juonen haistaessani
kohteliaasti kieltäytyessäni
ystävinä jälleen erottiin.

Kunnes taas illalliselle kävellessäni
edellämainitun inkkarin hyökätessänsä
mostkarinsa vierelleni pysäyttäessänsä
maatilakutsunsa toistaessansa
äitinsä kokkauksia mainostaessansa
illalliskutsun esittäessänsä
maksun vapaaehtoisuudesta ilmoittaessansa
lähes kohteliaasti jälleen kieltäytyessäni
lähes ystävinä jälleen erottiin.

Huomista jään odottamaan
ehkä taas tavataan
vihamiehinä viimein erotaan.

Yksin matkustaminen

Ei olekaan aina niin kivaa kuin kuvittelin.

Vähän alkaa käydä tylsäksi olla ainoa asiakas hotelleissa ja ravintoloissa sekä melkein ainoa länkkäri kadulla. Täällä on liian kuuma elohopean mennessä jo neljänkympin paremmalle puolelle ja turisteja on todella vähän liikkeellä. Yritä siinä sitten tutustua uusiin ihmisiin. En ole varma miksi en ole sitten Madurain jälkeen oikein tutustunut oikeisiin inkkareihin, vaan vaan myyntimiehet tekee tuttavuutta. Ehkä olen vain väärässä paikassa väärään aikaan, tai sitten minusta huokuu jo reissuväsymys ja hännystelijäketutus niin kovasti, että normaalit selväjärkiset ihmiset eivät uskalla lähestyä. Ainoastaan epätoivoisimmat ja innokkaimmat hännystelijät päättävät kokeilla kepillä jäätä, kuitenkin perääntyessään suht nopeasti.

Jotenkin alkaa tuntua tarpeettomalta tämä paikasta toiseen nähtävyyksien perässä kulkeminen. Kuinka monta hindutemppeliä uskomaton (=ei uskovainen) ihminen osaa arvostaa yhden päivän, reissun, vuoden tai elämän aikana?

Ja sitten on se jatkuva logistiikan säätäminen eli matkalippujen ja hotellien varaus. Vaihtoehtona logistiikan säätämiselle on saapua uuteen kaupunkiin, ottaa tuurilla yhden yön hotelli ja vaihtaa se paremmin tiedusteltuun seuraavana päivänä. Niinkuin edellisestä postauksesta opimme, sekään ei aina käy sujuvasti.

Ehkä asiaan vaikuttaa se, että tämän Khajurahon päänähtävyys on nähty päivässä ja logistiikkasyistä olen täällä neljä päivää. No, tuleepa huollettua itseään kunnon levolla ja vaatteitakin saa välillä pyykättyä. Samanlainen rennot neljä päivää oli myös tiikeripuistossa. Ehkä huominen matkustuspäivä pistää taas adrenaliinin virtaamaan ja tuo mielekkyyden ja tarkoituksen taas mukaan peliin. Tämä oli täysin ennustettavissa, että yksin matkustaessa joskus tulee yksinäinen fiilis. Mutta sitähän täältä lähettiin hakemaankin. Aikaa itselle, uusia kokemuksia ja uusia tuntemuksia.


"Sitä saa mitä tilaa" - Yölintu
"Mitäs tilasit" - Turo's Hevi Gee

Sekalaisia huomioita

Täällä Khajurahon turistikaupassa oli samat pienet pronssipatsaat viidellä kympillä mitä Mysoren mummu myi kahdella sadalla. Varmaan jos täältä ettis jonkun katumyyjän, niin sais kahteen kymppiin samat patsaat. Tiedä sitten onko laatueroja, en jäänyt sen tarkemmin tarkastelemaan.

Keralassa ja Tamil Nadun osavaltioissa hotellihuoneet ja hotellin ravintolalaskut maksettiin aina samantien. Täällä pohjois-intiassa, eli tähän asti West Bengal ja Madhya Pradesh:n osavaltioissa tuntuu olevan tapana kerätä kaikki loppulaskuun.

Madhya Pradesh:n osavaltio on yllättävän siisti, roskaa kadulla vähemmän. Ja bussilla pikkukylien läpi mentäessä ei liikkeiden mainoskylteistä voi enää lukea missä ollaan, kuten Keralassa voi. Tai voi lukea, mutta vain hindiksi. Unelmaseikkailu olis ajaa mopolla yksin intian halki.

Taas yksi mainitsemisen arvoinen Intialaisten hassu tapa on se, että he kaatavat vettä pullosta tai lasista kurkkuunsa koskettamatta huulillaan pullonsuuta tai lasia. Melko taitureita. Minäkin kokeilin, mutta ei onnistu vielä tyylillä. Joko kastuu rinnukset tai sitten on liian epävarma tyyli. No, harjoitellaan harjoitellaan.

Kama Sutra

Temppeleiden länsirypäs

Zen hotellilla aamupalani keskeytti opas, joka oli saapunut puoli tuntia liian aikaisin.

Temppelialuetta

Khajuraho on Chandra kuujumalan pojan perustamassa kaupungissa on aikanaan ollut 85 temppeliä, nykyään vain n. 25 on pystyssä. Näistä vain yksi on hindujen aktiivikäytössä palvontapaikkana, muista on kadonnut pyhä energia jonkun patsaan rikkoutuessa. Tämä kallis (750 INR / 2h), mutta hyvä opas tiesi kuitenkin paljon ja kertoi huumorilla temppelin ja Khajurahon historiasta ja mytologiasta. Pieni osa inkkareista uskoo tantraan eli että valaistumiseen (engl. enlightenment) voi päästä joko joogalla eli spirituaalisella harjoitteella tai bhogalla eli fyysisellä nautinnolla. Pari kolme temppeliä kierrettiin ulkokautta myötäpäivään samalla kun opas esitteli noita kiveen hakattuja sarjakuvia sen ajan elämänmenosta liikenneruuhkineen, sotineen, musiikkeineen ja orgioineen.

Pidemmittä puheitta, saanko esitellä muutaman veistoksen valokuvin.

Elefantti kuvastaa voimaa. Ihmisen antaessa käskyjä korvaan, voima on hallittu

Veistäjän huumorintajua. Tuhansista elefanteista vain yksi katsoo vierellensä hymyillen.

Alin rivi: dhoba, keskimmäinen rivi: yoga, ylin rivi: valaistunut henkilö

Ylempänä ikiaikainen liikenneruuhka (moderni versio olisi prätkillä), alempana sota

Pari patsasta on kadonnut jonnekin, vain interlocking mekanismi näkyy

Vasemmalla mies viettelee naista puolisokseen, oikealla nainen on matkalla äitinsä luokse riidan päätteeksi miehen yrittäessä estää ja lepyytellä.

Fyysisen rakkauden aakkosista muutama numero.

Hotellin vaihto

Temppelikierroksen jälkeen passitin oppaan matkoihinsa, vaikka se halusi välttämättä mut saattaa takaisin hotellilleni. Kävellessäni poikkesin samalla eilisiltana tiedustelemaani Hotel Surya:an varmistamaan että saan vielä huoneen samaan hintaan eli 400 INR/yö ja internetti (150 INR / 24h siihen päälle. Huone on viihtyisämpi, koska siinä on parvekkeelta puutarhanäköalat. Zen Hotellilla ei ole näköalaa eikä muutenkaan inspiroiva ympäristö. Tosin olivat vielä omistajalta varmistaneet että voivat tarjoata 400 INR/yö ja tunti ilmaista internettiä per päivä siihen päälle.
Olin kuitenkin jo vaihtopäätökseni tehnyt eli inspiroivampaan ympäristöön, jossa en ole ainoa asiakas -> vähemmän myyntipuheita ja "kaveerausta" henkilökunnalta. Juuri sitä omaa rauhaa, mitä nyt kaipaankin. Ja nettikin toimii yöllä, että saan parisuhdetta ylläpidettyä.

Zen hotellin respan mies ei antanutkaan helpolla periksi ja intti, pyysi ja viimein aneli että jäisin heille, olimmehan jo "ystäviä", siihen kun riittää täälläpäin kun myyntihenkilö aloittaa puheensa "hello my friend" eli "terve ystävä, minulla on sinulle paras hinta". Intialainen haluaa varmistaa kaupan. Se, että onko palvelu tai tuote sitä mitä asiakas haluaa, mitä väliä sillä on.

Sanoin viimein "ystävälleni" jotakuinkin näin: "Alat käydä hermoilleni, enkä kaiken tämän väittelyn jälkeen jäisi tänne vaikka antaisit huoneen ilmaiseksi. Kirjoitahan nyt se loppulasku tai hae pomosi paikalle." Loppulasku ilmestyi varsin vauhdikkasti "ystäväni" viimein ymmärtäessä mistä on kysymys.

Näkymät Hotel Suryan huoneeni parvekkeelta

Tätä kirjoittelen Hotel Suryan puutarhakahvilassa nautiskellen kahvi+vaniljajätski pirtelöä. Mikä ero kahden samanhintaisen hotellin välillä!

Khajuraho ja safarin talousarvio

Ei ole ilmaisia illallisia edes Khajuraho:ssa

Vai onko sittenkin?

Lounarissa eli Lonely Planet matkaoppaassa Zen Hotellia oli kehuttu matkaajien kohtauspisteeksi. Otin sieltä huoneen 500 INR/yö ja ylläripylläri, olen taas ainoa asiakas. Syömäni tukevan lounaan jälkeen aikoivat tarjota minulle illallisen "Shiva juhlan" kunniaksi. Ja paskanmarjat. Kyllä tässä on joku koira haudattuna.

Kilpailu hotellin asiakkaista tuntuu olevan täällä kovaa näin kesäkaudella, kun neljänkymmenen paremmalla puolella olevat lämpötilat eivät enää houkuttele kuin rohkeimmat turistit kaupunkiin. Käveleskellessäni nimittäin Hotel Royal Chandelan mies kysyi missä asun nyt ja haluanko halvemman huoneen. No, kävin tsekkaamassa 300 INR/yö huoneen ja ihan samalta se näytti kuin tämä mistä maksan 500 INR/yö. Siellä tosin ei ole wifi optiota, vaan pitää käyttää salaa naapurikahvilan wifiä, salasanat saa kuulemma kun käy kerran siellä kahvilla :)

Puussa linnut ja taivaalla linnunrata

Täällä kaupungilla on todella paljon lapsia pyydystämässä turisteja kuka minnekin. Royal Chandelalta lähti joku nuoriherra viemään mua pankkiautomaatille sillä verukkeella että haluaa treenata englantia kanssani. Sanoin että tervetuloa, mutta aion laskuttaa satasen tunnilta tästä kävelystä. Juttelimme mukavia ja tämä n. 12 vuotias poika osasikin yllättävän hyvin englantia ja kyseli tatuoinnistani ja esitteli omansa. Vasemmassa hauiksessaan hänellä oli nimensä japaniksi ja oikeassa englanniksi. Nostin rahaa ja kävelimme takaisin ja passitin poitsun takaisin hotelliinsa siksi aikaa kun minä menin naapurikahvilaan wifikahville. Aurinko laski ja yritin pimeyden turvin luikkia takaisin omaan hotelliini sille ilmaiselle illalliselle. No, poitsu oli jäänyt kytikselle enkä ehtinyt kuin muutaman askeleen kun se tuli jo vaatimaan mua Royal Chandela hotellille, siellä kun kaivattiin jo mua ja passiani tekemään check-in muodollisuuksia. Mitä ihmettä? En minä vielä ole lupautunut mihinkään.. Passitin poitsun takaisin ja innostuneena kyselin kahdelta oman hotellini naapurilta hintaa. Neljää sataa pyysivät plus satku lisää jos aion käyttää wifiä.

No, illalliselle viimein tullessani ei tarvinnut kauaa kasvis thali lautaselta lapioida ruokaa naamariin kun se haudattu koira löytyi. Paikan omistaja, gurupartainen mies, tuli myymään mulle oppaan Khajurahon päänähtävyydelle eli temppelille, jossa on kuulopuheiden ja googlen mukaan vielä Oslon Vigelandsparkeniakin eroottisempia kiviveistoksia. Lupauduin sellaisen varata sillä ehdolla, että kaveri osaa HYVÄÄ englantia. Ei oikein kiinnosta Bandhavgarh:n vesiputousretken tasoiset oppaat enää edes ilmaiseksi. Paljastin myös olevani kaupungissa muutaman päivän ja saaneeni parempia hintatarjouksia naapureilta. Tulivat hinnassa alas myös 400 INR/yö jos jatkan heillä, mutta wifi olis vieläkin 50 tunti, eikä mahdollisuutta ottaa videopuheluja itäeurooppaan keskellä yötä. Helppo valinta. Ilmaisen illallisen aikana gurupartainen mies ja nuorempi omistaja/työntekijä juttelivat mukavia niinkuin ammattimyyjät tekevät ja tarjosivat vielä kasvisthalin päälle paukun intialaista rommia ja pyysivät kirjoittamaan hyvää palautetta nettimatkailijoiden Tripadvisoriin.

Rommi ei ollut pahaa, mutta Zen Hotellissa on tuntihinnalla wifi, joka ehti juuri katketa ennenkuin ehdin blogin päivityksestä siirtyä Tripadvisoriin ;)

Intian puhelinyhtiöitä..

..on mahdoton saada asiakaspalvelusta kiinni.

Puhelinnumerossa on ainoastaan valikko, jossa mikään polku ei vie ihmisen kanssa puhumaan. Ekan kuukauden se toimi kuin unelma. Sitten meni 3G datapaketti umpeen. Sitä olen yrittänyt ladata netissä (ei onnistu ulkomaisella luottokortilla) minä sekä intialainen ystäväni (joku tekninen syy) täysin tuloksetta. Monta kertaa olen katukioskilla yrittänyt ladata sitä ja ostin raaputuskortinkin kympillä kokeeksi. Ei onnistunut. Tiikeriresortilla myös Avinash yritti ladata sitä netissä. Ei onnistunut. Todella ihme juttu, koska SIM-kortin ostaminen, aktivointi ja ensimmäinen lataus sujui täysin mallikelpoisesti.

Ja sitten kun löytää sen oikean kaverin, kuten kerran Kochissa ja nyt taas Khajurahossa, niin ainakin puheajan lataus onnistui, vaikkei 3G datapakettia olekaan. Onpahan ainakin hätänetti "kalliilla" veloituksella ja tekstarit kulkee kotiukrainan ja intian välillä.

Kännykkä- ja junapalvelut toimivat intiassa todella mainiosti. Kunhan ensin olet käyttänyt PÄIVIÄ opiskellaksesi kuinka saat sitten ostettua niitä mainioita palveluita. Vain intialaiset voi saada aikaan tällaisen systeemin. Ei käy kateeksi suomalaisia projektipäälliköitä joiden projektit on ulkoistettu intiaan.

Tiikerit Intiassa vrt. Leijonat Afrikassa

Huvin ja urheilun vuoksi tein pienen hintavertailun safareistani.

Eka Afrikan safarini oli v. 2007 Keniaan ja Tansaniaan, se kesti 14pv ja majoitus oli enimmäkseen teltoissa, pl. kaksi tai kolme hotelliyötä. Joka päivälle oli lukuisasti siirtymää, ohjelmaa ja retkiä. Savannia vedettiin pitkin ja poikin ja eläimiä nähtiin valtaisat määrät. Ilman lentoja koko lysti käteiskulutuksineen kustansi 193 EUR / päivä. Matka oli kanadalaisen GAP Adventures:n järjestämä pakettisafari, joka oli ostettu Kilroylta lentoineen ja hotelleineen. Ajoneuvona oli 7 hengen Toyota Hiace, joka jaettiin muiden pakettimatkalaisten kanssa.

Toka Afrikan safarini oli v. 2008 Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan, se kesti 21pv ja majoitus oli enimmäkseen teltoissa, pl. kolme tai neljä hotelliyötä. Joka päivälle oli lukuisasti siirtymää, ohjelmaa ja retkiä. Eläimiä nähtiin paljon, ei kuitenkaan samoja määriä kuin ekalla safarilla. Ilman lentoja koko lysti käteiskulutuksineen kustansi 126 EUR / päivä. Puolet ajasta oltiin omatoimisesti Kapkaupungissa ja toinen oli kanadalaisen GAP Adventures:n järjestämä pakettisafari. Pakettisafari oltiin itse ostettu netistä, norjalaiselta matkatoimistolta ostettiin lennot ja Kapkaupungin hotelli. Ajoneuvona oli 18 hengen safari truck, joka jaettiin muiden pakettimatkalaisten kanssa.

Kolmas safarini oli v. 2010 oli Mongolian Gobiin, se kesti 9pv ja majoitus oli teltoissa pl. 2 yötä hostellissa Ulaan Baatorissa. Joka päivälle oli paljon siirtymää, ohjelmaa ja retkiä. Eläimiä ei nähty, mutta huitsin hienoa postikorttimaisemaa todella paljon. Ilman lentoja koko lysti käteiskulutuksineen kustansi 70 EUR / päivä. Tämä safari ostettiin itse Mongolian Ulaan Baatorista hostellilta. Ajoneuvona 7 hengen UAZ maastoauto, joka jaettiin kahden ranskalaisen kanssa.

Neljäs safarini oli v. 2013 Intian Bandhavgarhiin, se kesti 4pv ja majoitus oli keskitason hotellissa. Kolmelle päivälle oli ohjelmaa, viimeiselle pitkä siirtymä taksilla takaisin sivistyksen pariin. Eläimiä näin vähän, mutta kuitenkin sen tärkeimmän eli tiikerin. Ilman lentoja, mutta overland siirtymineen ja käteiskulutuksineen koko lysti kustansi 117 EUR / päivä. Hotellin olin varannut netistä, hotelli järjesti safarin ja muun ohjelman. Ajoneuvona 6 hengen Gypsy maastoauto, jossa olin yksin.

Kaikki varmaan tietävät että tavaroilla ja palveluilla on aina arvo sekä hinta. Kaikista neljästä safaristani vähiten arvo ja hinta kohtasivat Intiassa. Miksikö näin? Ehkäpä siksi, että ohjelma oli löysä ja vähäinen järjestämäni ohjelmakin oli täysin epäsosiaalista, olin yksin safarilla eikä oppaan saatikka kuskin englannin kielen kyvyt riittäneet jutusteluun.

Tulee suorituspaineita viidennelle safarille.