Kolkata photowalk

Lähdin vain kävelemään ilman päämäärää, kamera kädessä ja kartta taskussa.

Ensimmäinen kohde oli bussiasema, jossa silmiinpisti bussi Bhutaniin, joka on Pohjois-Korean jälkeen ehkä toiseksi suljetuin valtio.  Sinne pääsee kyllä turistitkin, mutta 200 USD all inclusive päivähintaan. Kuulopuheiden mukaan Bhutan on kuitenkin kansalaisilleen huomattavasti reilumpi demokratia kuin P-K. Yhden Bhutanilaisen elokuvan katsoin joskus ja kyllähän maa houkuttelee aitoudellaan, vaan ehkä jätän sen toiseen kertaan. Bhutanista jatkoin jokea kohti ja ohitin paikan nimeltä Raj Bhawan. Ihmettelin kun siellä oli melkoiset poliisivartiot. Varmuuden vuoksi kysyin yhdeltä harmaavuokolta luvan ennenkuin otin kuvan. Mieluummin otan virallisista rakennuksista kuvan oikein luvan kanssa kuin että pyydetään sitten kuvat poistamaan kuten Teksasissa (epäkohtelias rajavartija) ja Minskissä (erittäin kohtelias vartija) kävi. Nyt hotellilla kuuklasin että se Raj Bhawan on Länsi-Bengalin kuvernöörin virallinen residenssi.

Lakimies pyysi ottamaan itsestään kuvan

Ravintolamies pyysi ottamaan itsestään kuvan

En todellakaan tiedä onko mun charmi vai toi National Geographic kameralaukku, mutta taas kahdesti henkilö pyysi ottamaan itsestään kuvan. Eikä edes halunnut sitä meilattavan itselleen. Toinen oli joku ravintolan työntekijä ulkona tauolla, toinen oli joku vanhempi lakimies joka puhui hyvää englantia. Oli jossain Raj Bhawanin takana töissä, ei kuitenkaan naapurustossa sijaitsevassa korkeimmassa oikeudessa. Korkeimman oikeuden löysin, kun kadulla alkoi olla niin paljon lakikirjakauppoja, että piti yhdestä mennä kysymään että mikä on homman nimi. Alkoi olemaan vähän inspiraatio poissa, joten keskityin nappaaman liikennekuvia vilkkaassa risteyksessä.

Kolkata - Intian New York

Tavoitteenani oli saada Kolkatasta, tästä Intian New Yorkista keskuspuistoineen, sitä parhaiten kuvaava valokuva. Sainkin pari onnistunutta, mutta aika monta sataa räpsyä lensi bittien taivaaseen eli roskakoriin. Jotkut inkkarit pysähtyi ihmettelemään mua kun vietin risteyksessä kuitenkin varmaan puoli tuntia valokuvaillen.

Matala taivas, korkea rakennus, korkein oikeus

Kamera kädessä onkin tosi hyvä harhailla. Ei tule yhtään häirityksi eikä kukaan hännystelijä kautta myyntimies luule että olen eksyksissä tai muuten vain tarvitsemassa hänen apuaan (lue: ostamassa häneltä jotain tavaraa tai palvelua). Hitaammallakin käyvät ymmärtävät minun etsivän valokuvattavaa enkä ostettavaa jos yhtäkkiä pysähdyn jalkakäytävän reunaan ja alan katselemaan ympärilleni jotain etsien. En tiedä toimiiko pokkarikameroilla, mutta järkkärillä ainakin on katu-uskottavuus tähän hommaan.

Joskus uudet konstit on parempia kuin pussillinen vanhoja.

Levolliset unetko kadun varressa? Liikenteessä torvet soi

Katuhuutokaupassa kultaa ja hopeaa

Aika monta inkkaria, niin siviiliä kuin taksikuskejakin, nukkuvat kadun varteen pysäköidyissä autoissaan. Ikkunat ja ovet auki, ettei hiki hiillosta liikaa. En kyllä ite pystyis. Kävin vielä Cafe Coffee Dayssa, tuossa Intian Starbucksissa herkuttelemassa Cafe Nirvanalla ja sitten metrolla perjantai-iltapäivän kello neljän ruuhkassa yksi pysäkinväli. Joo, ei ollut niin hyvä idea, mutta kun olin 4 rupiaa maksanut lipusta, niin kyllä mä itteni sinne metroon tungin.

Pääteasemaa on taas nimellä paiskattu, kas kun ei pum pum

Ja pääsin poiskin vielä oikealla pysäkillä.

Ristiriitainen riksa

Kalighat ja Victoria Memorial Hall

Tänään sain viimein itseni siihen kuntoon että uskalsin juoksumatkaa kauemmaksi hotelliltani.

Otin siis Intian vanhimman metron Kalighat nimiselle asemalle josta joku hännystelijä mut jo saattoikin Kalighat nimiselle temppelille. En ole varma onko Kolkata (ent. Calcutta) saanut nimensä tästä temppelistä, mutta kuulostaisi hyvin todennäköiseltä, onhan se perustettu paikalle, jossa on legendan mukaan 1/51 osa Satin ruumista eli yksi varvas. Satihan on Kalin reinkarnaatio ja Hindu jumala Shivan vaimo. Mutta kuitenkin, hännystelijä kierrätti mut temppelissä esitellen paikkoja aika hyvin ja suunnittelin jo tippaavani kaveria, vaikka se hännystelijöille tyypilliseen tapaansa liimautui vain kyytiin kysymättä lupaa. Temppelissä uhrataan elävä lammas joka päivä. En nähnyt teurastusta anteeksi uhrausta. Teuraslammas ja muutakin ruokaa käytetään alueen köyhien ruokkimiseen ja oppaan anteeksi hännystelijän sanojen mukaan alueella ruokitaan 3000 koditonta päivittäin. Ihan niin monta en niitä temppeliä ympäröivällä bazaarialueella nähnyt, muuta olihan niitä kourallinen tai pari.

Koirakin ottanut osaa Holi juhlintaan!

Holi juhlijoita

Temppelikierroksen jälkeen hännystelijä esitteli mut kaverilleen joka oli kuulemma keittiöpäällikkö ja oli vastuussa lahjoituksista. Lahjoituskirjassa olikin hienosti esillä kuinka Aleksandra Venäjältä ja joku slovakiasta, liettuasta yms. olivat lahjoittaneet muutaman tuhat rupiaa. Munkin toivottiin osallistuvan köyhien ruokkimiseen, mutta sanoin kaverille suoraan että en maksa välimiehille mitään enkä tämän jälkeen enää halua häntäkään tipata palveluista. Tämä on perinteinen huijaus josta on varoiteltu online palstoilla ja painetussa opaskirjallisuudessa. Ihme ja kumma, kaveri uskoi puhetta ja lähti pois. Jostain kumman syystä tämä hännystelijä ei ollut Kolkatan kuuluisimman naisen, Äiti Teresan, ystäviä niinkuin kaikki muut myyntimiehet ja hännystelijät.

Kiertelin vielä hetken temppelibazaaria ja otin riksan kohti Victoria Memorial Hallia. Kävelin itäiselle portille ja kävelin muina miehinä tyhjän lippuluukun ohi portista alueelle sisään, mutta vahti pysäytti mut ja kertoi että lippuluukku ja sisäänkäynti on eteläisellä portilla. En jaksanut enää lähteä kiertämään sinne, vaan nappasin pakollisen photon rakennuksesta jota jossain oppaassa kuvattiin Capitol Hill:n (Washington DC) ja Taj Mahal:n yhteensulautumana.

Jaksoin kuitenkin kävellä viisi kertaa pidemmän matkan takaisin hotellilleni.

Elmo kapitalistisika

Elmo sai neuvoteltua todella alhaisen sadanviidenkymmenen rupian hinnan. Matkaa tulisi jopa kolme kilometriä vanhalle, laihalle ja köyhälle riksamiehelle vetää Elmoa paikasta A paikkaan B. Moottoroidut riksat eli tuktukit ovat kalliimpia joten tuktuk yrittäjätkin ovat varakkaampia ja matka maksaisi paljon enemmän ja alimman lukan taksiyrittäjän, riksamiehen, selkä ja jalat säästyisivät. Riksamies nosti aisan ja lähti vetämään, kohta kuitenkin pysähtyi ja laski riksan katon, jotta kaikki kaupunkilaiset näkisivät kuinka taas rikas länkkäri kyykyttää ja nöyryyttää köyhää inkkaria. Matkan aikana saan joitain paheksuvia katseita paikallisilta kadun käyttäjiltä ja autotaksimiehiltä. Perille päästyään ja riksasta astuttuaan Elmo ylimielisesti kiittää ja jättää vain kuudenkympin tipit riksamiehelle ja naurahtaa mennessään. Heikko-osaisten hyväksikäyttö pitää tehdä näkyvästi ja tyylillä.

Riksan vetäjäkin on juhlinut Holia

Elmo köyhien ystävä

Elmo sopi tarkoituksella todella reilun sadanviidenkymmenen rupian hinnan. Matkaa tulisi jopa kolme kilometriä vanhalle, laihalle ja köyhälle riksamiehelle vetää Elmoa paikasta A paikkaan B. Moottoroidut riksat eli tuktukit ovat kalliimpia joten tuktuk yrittäjätkin ovat varakkaampia ja matka saastuttaisi enemmän ja alimman luokan taksiyrittäjä, riksamies, ei ansaitsisi kipeästi tarvitsemaansa rahaa. Riksamies nosti aisan ja lähti vetämään, kohta kuitenkin pysähtyi ja laski riksan katon, jotta kaikki kaupunkilaiset näkisivät kuinka hän on onnistunut saamaan rikkaan länkkärin kyytiinsä tukemaan rahoillaan köyhää inkkaria. Matkan aikana saan joitain hyväksyviä katseita paikallisilta kadun käyttäjiltä ja autotaksimiehiltä. Perille päästyään ja riksasta astuttuaan Elmo kiittää ja jättää runsaat kuudenkympin tipit riksamiehelle ja hymyilee mennessään. Heikko-osaisten tukeminen pitää tehdä suoraan köyhimmälle yrittäjälle eikä välistävetäjille (engl. middleman).

Kolikon kaksi puolta

Kolkata on maailman viimeisiä pesäkkeitä joissa on näitä riisimoottorilla varustettuja riksoja. Akira Kurosawan elokuvista tuttuja yhden tai kaksi miestä vetäviä puupyöräisiä vankkureita, joita vanhat miehet vetävät. Riksat ovat sukupuuttoon kuoleva ammattikunta, vaikka vielä ovatkin saaneet protesteillaan hallituksen alasajoyritykset tyrmättyä. Riksamiehet ovat taksiyrittäjistä niitä köyhimpiä ja koko kansastakin vain kerjäläisistä seuraavia. Osa nukkuu jaetuissa majoituksissa sadanviidenkympin kuukausivuokralla, osa nukkuu riksansa alla kadulla. Kolkatan riksoja ei käytä turistit, eikä yläluokka. Niitä käyttävät keskiluokka ja alempi työväenluokka. Ostoksien kuljettamiseen tai perheen lapsien koulukyytinä.

Ei ole yhtä ainoata vastausta ja Kolkatan politikotkin ovat kahden vaiheilla. He eivät halua käyttää riksan palveluja koska se on loukkaavaa, mutta toisaalta riksojen kieltämien veisi riksamiehiltä toimeentulon.


Lue lisää Kolkatan riksoista tästä linkistä.

Onko sitten moraalitonta tai loukkaavaa toisen miehen hikoilla jotta toisen ei tarvitsisi kävellä?
Onko hyväksyttävämpää riistää köyhiä jos sitä ei tee itse suoraan vaan ostaa esimerkiksi halpamaissa huonoissa työoloissa neulottuja Nike tai Adidas tuotteita? Kuka hyväksikäyttää ja ketä jos suomessa isot yritykset vievät oheispalveluja tai projekteja halvempiin maihin, Viroon, Liettuaan tai Intiaan? Kuka voittaa, kuka häviää?

Olinko minä köyhän ystävä vai kapitalistisika?

Luksuskupla

Kolkatan nähtävyyksiä en ole vielä kiertänyt.

Syy: turistiripuli. Coromandel Expressin aamupalasta se alkoi. Kohta onneksi ohi. Sen verran hyvät lääkkeet sain apteekista. Kuukausi intiassa ilman vaivoja ja luulin jo olevani teräsmies. Mutta olinkin vain ihminen.

En olisi uskonut että tunnen oloni enemmän epävarmaksi ja joukkoon kuulumattomaksi (engl. out of place) ykkösluokan hotellissa kuin kolmosluokan liikennejärjestelyissä kuten esim. Intian julkisissa busseissa. Voi siltä mukavuusalueeltaan poiketa näinkin. Avoimia kysymyksiä on paljon ensikertalaiselle.

Kuuluuko henkilökuntaa tipata? Saako kylpytakki päällä kävellä huoneesta uima-altaaseen? Pitääkö altaalle ottaa huoneesta pyyhe vai ei? Onko siellä altaalla vaatteenvaihtoa ja lukittavaa kaappia? Saanko ottaa vapaan aurinkotuolin vai pitääkö ne joltain henkilökunnalta pyytää? Pitääkö laukku läpivalaista ja kävellä metallinpaljastimen läpi joka kerta kadulta hotellikompleksiin sisään tullessaan? Saako illallisravintolaan mennä shortseissa ja t-paidassa vai pitääkö olla suorat housut ja kauluspaita? Entä pikkutakki ja kravatti? Miksi täällä on niin paljon henkilökuntaa? Miksen saa itse laittaa kalaa ja riisiä lautaselleni? Miksei täällä ole käsisuihkua vaan vain wc-paperia? Miksi joku on koko ajan kysymässä onko kaikki ok? Kehtaako näille sanoa että mene tiehesi, huidon kädellä jos ja kun tarvitsen jotain? Ketä nämä muut hotellin asiakkaat ovat?

Mikä saa ihmisen valitsemaan tällaisen hotellin?

Tänään oli Holi-festivaali.

Siis juurikin se värien juhla, jossa ihmiset sotkee toisiaan kaduilla väripommeilla. Ohjeeksi annettiin pukeutua roskiskelpoisiin vaatteisiin tai pysyä sisällä. Nukuin pommiin. Myöhästyin aamupalalta ja myöhästyin Holi-festivaalin sotkemis osuudelta joka on aamupäivällä. iltapäivällä kävin kävellen etsimässä apteekkia. Kaikkialla oli melko tyhjää, vain kymmenen prossaa katumyyjistä oli vaivautunut pitämään kojunsa auki ja vain yksi prosentti kioskeista ja ravintoloista.

Siispä takaisin hotellille toipumaan ja nauttimaan lääkkeitä. Uima-altaalla oli muutama vanhempi amerikkalaisen näköinen pariskunta, italialaisia liikemiehiä kaksi ja muutama yksinäinen valkoinen mies. Selkeästi paikkaan oli eksyneet varakkaiden inkkareiden lisäksi valkoiset eläkeläiset ja bisnesmiehet. Ja minä. Yrittämässä saada ajatuksen taas kulkemaan. Mutta ei onnistu, koko ajan on joku kyselemässä josko kaikki on hyvin ja haluanko tilata jotain. Tällaista on elämä luksuskuplassa. Koko ajan joku on passaamassa. Onneksi kohta pääsen pois takaisin tuttuun ja turvalliseen reppureissaamiseen. Täällä viiden tähden hotellin uima-altaalla nimittäin ihmiset eivät todellakaan näytä onnellisilta eikä eläväisiltä, kukaan ei säteile täyttymystä ja tyytyväisyyttä. Paitsi yksi keski-ikäinen yksinäinen mies. Ja minä.

Raha yksistään ei siis tuo onnea. MOT.

Kolistellen kiskoilla Kolkataan

Coromandel Express...

...oli tällä kertaa junan nimi.

Taas meni seittemänkymppiä riksaan aamulla kun vähän laiskasti tingin. Juna löytyi helposti, sain alapunkan käytävältä. Ekaksi ajattelin että se on huonoin mahdollinen, mutta se osoittautui oikein hyväksi punkaksi, toisella puolella ikkunan takana Intia vilisee ja toisella puolella verho pitää käytävän ja toiset matkustajat poissa yksityisestä n. 60x100x180cm tilastani. Rinkan heitin punkan alle ja kameralaukun nostin sänkyyni ja vaijerilukolla kiinni portaisiin.

Elmon meditointipunkka

Joku mummo kantoi laiturilla kahta raskasta laukkua käsissään ja yhtä päänsä päällä. Olipa ainakin tasapainossa. Jalaton mies "istui" rullavadin päällä ja kerjäsi samalla kun työnteli itseään laiturilla eteenpäin. Suureksi ihmetyksekseni joka toinen inkkari heitti sille lantin.

Alkumatkasta ruuan myyjiä oli paljon, aamupalasta ei kuitenkaan ollut kauaa, joten nukahdin näkemään juna-aiheisia miellyttäviä unia. Jossain vaiheessa heräsin, luin kirjaa ja kävin asemalla ulkona lämmittelemässä. Ilmastoitu luokka on kylmä, mutta suhteellisen siisti. Sitten kun mulla tuli nälkä neljän maissa, niin ei näkynyt myyjiä enää. Ainoastaan illallistilauksen ottaja liikkui käytävällä, onneksi en missannut. Illallista odotellessa nälissäni haaveilin intin tuplamunkkikahveista. Njam.. Illallinen viimein tulikin sitten iltaysiltä ja tilasin vielä aamupalat samoin tein. Ei se kysynyt edes rahaa vielä tässä vaiheessa, mikä suuresti kummastutti. Kysyi kuitenkin sitten aamulla.

Käytävät ja tilat siivottiin kahdesti illalla ja kerran vielä aamulla. Joku oficiaalimpi virkailija valitsi sitten randomina (joo just) mut täyttämään palautelomakkeen. Näin jälkikäteen mietittynä annoin wc-tilojen puhtaudelle liian hyvät pisteet. Mutta ei ne sietämättömätkään olleet. Koko matka Chennaista Kolkataan kesti siis sen 27h. Inkkarit oli melko indifferent länkkärin läsnäololle, kattoivat kummissaan mutteivät alkaneet juttusille, kuten venäjällä olisi takuuvarmasti käynyt. En mäkään ollut juttutuulella, vaan kirjoittelin ajatuksiani muistivihkoon, kun taas kerran olin saanut avattua tien ajatuksiini. Pitäisi kai ajaa junalla edestakaisin, vaihtuva maisema inspiroi ja saa tajunnanvirran liikkeelle. Parhaat kokemukset onkin Afrikasta pitkällä päiväsiirtymällä ja Mongolian 9pv Gobi-safarilla. Ja nyt taas pitkällä junamatkalla.

Näin se kirja valmistuu pienissä pätkissä.

Kalakalakutta ei oo ei oo oo

Kaikki varmaan muistaa taksikuskin Kalkutasta - tuon ysäripoppihitin.

Se soi päässäni koko matkan kun ajoin pre-paid taksilla törkeään 120 rupian hintaan Howrah:n rautatieasemalta New Marketin viereen The Oberoi Grand Hotelliin. Tämän hotellin valitsin kahdella perusteella. 1) Se oli Tripadvisorin rankingin ykkönen Kalkutan hotelleista 2) Sain expedialta hyvän diilin 194 USD/yö (10000INR/yö), mikä onkin suuri shokki kun tähän asti majoitukseen on mennyt maks tonni yössä. Kerranhan sitä pitää elämässään nauttia viiden tähden hotellista. Ne kun ovat on täälläpäin edukkaampia kuin esim. kotimaassa. Norjassakin jo perushotellin saaminen alle sadan euron / yö on työn ja tuskan takana. Palvelu pelaa ja hotellin politiikkaan kuuluu että yksittäisiä henkilöitä ei tipata vaan sitten lähtiessä voi suljetussa kirjekuoressa osoittaa kiitollisuutensa hotellin henkilökunnalle. On se vähän kulttuurishokki. Ravintolaan ei ole asiaa t-paidassa ja shortseissa, kassakaapissakin oli samettityyny koruilleni. Laitoin ipodin samettityynylle, muita koruja minulla ei ole mukana.

Viiden tähden unet

Toimistoni

Puhtaat pyykit tulee puukoriin viikattuna, päällä pari ruusun terälehteä.

Kaikki oheispalvelut on myös hinnoiteltu kovaksi, yhden paidan pesettäminen maksaa 200 rupiaa. Vastaavalla summalla sain esim. Maduraissa kaikki pyykit pesetettyä ja vaihtorahaakin. Wifi ja internet on myös varsin suolaisesta lisämaksusta 1500 INR/24h saatavilla, joten olenkin käyttänyt mobiilinettiä. Se onkin ollut reissun parhaimpia investointeja. Maksoin Mumbaissa 1500 rupiaa "unlimited" data paketista. Oikeasti se ei ole unlimited vaan 3000MB saa ladata kuukauden aikana. Vielä on muutama sata megaa jäljellä ja viikon päivät.

Intian juniin on tosi vaikea saada pikaisesti lippuja, joten olenkin joutunut reissufilosofian vastaisesti suunnittelemaan jo pidemmälle menemisiäni. Ei siinä mitään pahaa, pari uuttakin kohdetta tulee listalle juurikin logistiikan vuoksi. Niistä sitten enemmän kun siellä olen. Herää lisää vastaamattomia kysymyksiä; jos kaikki junat on täynnä viikoiksi eteenpäin, miksi ei kapasiteettia nosteta? Lisää vaunuja vain kiinni juniin ja lisää vuoroja.

Nyt huonepalvelun tuomaa Rogan Josh lammasta naamariin ja jälkkäriksi kuppi Darjeeling teetä.

Kyllä elämä on hienoa kun ei (enää) tunne syyllisyyttä hyväosaisuudestaan.

Matkaväsymystä Chennaissa

Tulinen mauste kuuluu intialaiseen aamupalapöytään kuten vodka venäläiseen.

Junan lähtöön valmistauduin syömällä läheisessä kasvisruokaravintolassa inkkariaamupalan, dosan. Hyvää oli ja vaikka tulisesta ruuasta tykkäänki, niin kyllä aamupalaksi saisi olla jotain tutumpia makuja. Aina ei vain ehdi/kehtaa/jaksa/jokumuutekosyy lähteä etsimään omelettia tarjoavia ruokapaikkoja.

Intia 1 - Elmo 0

Tunti ennen junanlähtöä halusin varmistaa jatkolipun Chennaista eteenpäin. Eikun siis viralliseen hyväksyttyyn matkatoimistoon. Vaan ei siellä ollut ketään, ovet kyllä oli auki. Lähdin siitä asemalle käsin kävelemään rinkka selässä, aseman ympäristössä on yleensä matkatoimistoja virallisen lipputoimiston lisäksi. Eiköhän tarttunut joku hännystelijä siitä perään, prkl. Tiesin mihin junaan haluan ja mitä sen kuuluisi maksaa. Sitten kun virkailija heitti seitsemänsataa kovemman hinnan niin en oikein tiennyt itkeäkö vai nauraako. Pyysin näyttämään ruudulta varauksen tiedot ja aloin kyselemään inhottavia kysymyksiä. Virkailija rupesi kuumenemaan ja pudotti hintaa kahteen ja puoleen tonniin ja kertoi pystyvänsä vahivstaman tämän lipun "Sir, I can confirm this ticket".

En halunnut jäädä Chennaihin jumiin, joten näytin vihreää valoa, jolloin avustaja lähti lapun kanssa juoksemaan viralliseen lipputoimistoon. Viimein kun avustaja tuli takaisin, niin mitä hittoa, ei lippu olekaan vahvistettu vaan meni odotuslistalle kolmanneksi. Kyllä se todennäköisesti siitä vielä lipuksi muuttuu ja jos ei, niin jään Chennaihin jumiin ja menetän 300 rupiaa palvelumaksua eli tämän "palvelevan" matkatoimiston komission. Intian huijareista on paljon puhetta ja mielestäni tavaroista ja palveluista ylihinnan maksaminen ei ole huijausta, kauppahintahan on aina myyjän ja ostajan sopima hinta. Miellytä jos ei, niin walk away. Mutta nyt kyllä ensimmäinen selkeä huijaus tuli koettua.

Junalla matkustaminen voi olla helppoa, mutta lipun ostaminen on yhtä helvettiä.

Guv Chennai Express

Madurai Junction juna-asemalla ei ollut kovin selkeää infoa ensikertalaiselle junamatkaajalle, joten kävelin suoraan station masterin luo lippuni kanssa. Masteri osoitti raiteella kolme olevaa vaunua numero 6, joten kävelin sinne siis uteliaana. Sieltähän se löytyi oma paikka omasta vaunusta. Ulkooven viereen oli vielä printattu matkustajalistat ja siellähän se oma nimikin komeili. Ei muuta kuin rinkka hattuhyllylle ja vaijerilla kiinni ja odottelemaan junan lähtöä. Juna lähtikin sitten kolme varttia aikataulusta myöhässä.

103 - Elmon paikka

Sikaosastossa tuuletus pelasi

Asemalla (ja myöhemmin muillakin asemilla näkyi) parikymmentä inkkaria, joilla oli silmälappu. Yleensä vasemmassa silmässä. Mitä hitto, oliko täällä LASIK-leikkauksien hullut päivät? Ei mulle kukaan kertonut!

Junissahan on noita päästä päähän käveleviä ruuan, juomien ja lehtien myyjiä siperiasta tuttuun tapaan. Kahvia, teetä, biriyania, pähkinöitä, vettä, kokista, jätskiä, palapala-hedelmää yms. Yhdessä kohtaa luulin maksaneeni viidentoista rupian vesipullosta nelkytviis. Sen siitä saa, kun ei tarkista vaihtorahoja. Voi tosin olla, että annoinkin kakskymppisen enkä viiskymppistä, ja vain luulin tulleeni huijatuksi. Intiassa käytetään sanomalehtiä kaiken myytävän tavaran käärimiseen, käsien kuivaamiseen yms. Siihen se kierrätys sitten jääkin. Intian junissakaan ei pidetä roskia vankeina roskakoreissa, vaan roskat jätettiin lattialle tai työnnetään ikkunan kaltereiden välistä vapauteen.

Myyjiä

Keskellä metsää oli yhtäkkiä kahden muovihevosen kokoinen karuselli. Mitä ihmettä? Lisää ihmettelemisen aihetta sain junan varusteista, nimittäin... miksi maailman junissa on matkustajille hätäjarrukahva? Milloin sitä on tarkoitus käyttää? Väärinkäytöstä on yleensä huimat sanktiot. Jos joku sen mulle kertoo, niin ikuisesti kiitollinen olen mä.

Naapuriloossissa istuneen yhden lapsen kolmikymppisen perheen isä nukkui suurimman osan matkasta, äiti ja tytär pelasi paperi-sakset peliä ja jotain toista jota parhaiten kuvaa ääniefekti "säkäläkäpum!". Sain paljon uteliaita katseita karjavaunun muilta matkustajilta, ainoastaan viereeni istahtanut mieshenkilö alkoi juttusille kun otin Intian kartan esille ja rupesin tekemään reissusuunnitelmiani. Kohta on kuukausi takana ja vielä kuukausi edessä.

Junassa oli melko tyhjää ja istumapaikattomia matkustajia oli alkumatkasta yksi perhe, jonka mies oli sairas ja makasi lattialla vaimon syöttäessä ja juottaessa. Jossain kohti ne sitten jäi pois ja mies nostettiin junan viereen penkereelle makaamaan ja joku lähti hakemaan taksia tai paareja tai mitälie. Loppumatkasta toisen kyykkyvessan eteen tuli koditon hobo tai muuten vain köyhä mies nukkumaan. Mitähän noiden lippu on maksanut, kun mun istuinpaikka maksoi 145 rupiaa (2 eur) ja olin sentään kymmenen tuntia junassa.

Intia 2 - Elmo 0

Chennaihin saavuttiin aikataulun mukaisesti iltaysiltä. Olin katsonut kartasta että ihan aseman lähellä oli paljon majoitusta saatavilla. Kävin parista ekasta kyselemässä ja täyttä oli. Matkaan lyöttäytynyt hännystelijä rupesi aktiiviseksi markkinoijaksi ja sanoi tietävänsä hintahaarukkaani sopivan hotellin lähellä. Koska monta kertaa aiemmin on jo tällä taktiikalla löytynyt hyvä ja halpa majoitus (joskin ei halvin mahdollinen, hännystelijä saa AINA komission kun tuo asiakkaan majoitukseen), niin hyppäsin tuktukkiin joka lähtikin ajamaan jonnekin hevon kuuseen eikä kahden korttelin päähän. Juu, kyllähän siitä pyydettiin sitä mitä olin valmis maksamaan, mutta mikä murju! Aina ei tavaroiden ja palveluiden arvo ja hinta todellakaan kohtaa.

Kävin katsastaan vielä naapurin, joka olikin vähän parempi mutta samaa hintaa pyydettiin. Sain tingattua satkun pois hinnasta (maksoin 450 INR/yö) ja respan poika ja hännystelijä vaihtoivat tiukkaa tekstiä tamiliksi, ymmärsin että alennukseni meni hotellin marginaalista, ei hännystelijän. Miksen vain ollut noteeraamatta kuskia kun olin vielä aseman vieressä pelipaikalla? Miksen pysäyttänyt tuktukia kun matka olikin kauemmaksi kuin luvattiin? Miksi en vaatinut palauttamaan takaisin juna-asemalle? Miksi en vain kävellyt pois? Miksi en ollut tällä kertaa vahva?

Chennain hotelli Ammu Palace:ssa tarjoillaan vakituisille asukkaille ihmislihaa öisin. Toinen petipunkkiyö tällä reissulla.

No, luonnetta vahvistamaanhan sitä on tänne suureen maailmaan tultu.

Kävin vielä iltapalalla vetämässä uuden tulisen tuttavuuden Chicken Chettinadu, tätä ei ole tuolla länsi-intiassa vielä tullutkaan vastaan. Vaikken omistakaan ruokamuistia, niin luulen että tämä on sama kastike, jota myydään pohjoismaiden eliitti-inkkariravintoloissa nimellä Chicken Madras. Chennai kaupunki tunnettiin vielä vähän aikaa sitten nimellä Madras. Vielä kun löydän jostain Rogan Josh lammasta, niin kaikki kolme ennakkosuosikkia on popsittu myös intiassa.

Elmo strikes back

Murjuhotellissa heti mobiilinetti päälle ja varasin ja maksoin netissä toisen yön samanhintaluokan hotellista naapurustossa, jossa olinkin jo heti aamukympiltä kysymässä huonettani. Kyselivät varauksen printouttia ja eihän mulla sellaista ollut. Lähetin sitten meilillä varausvahvistukseni heille ja kohta sainkin huoneeni. Olin varannut pienen ilmastoimattoman huoneen ja respan täti ei jaksanut laskea paljonko 8.28 USD on rupioissa (450 INR/yö), niin antoivat ison huoneen ilmastoinnilla. Sainpahan edes vähän takaisin kokemaani vääryyttä ja omaa tyhmyyttä.

Elmon lukijoista suurin osa ei varmaan pysty kuvittelemaan minkälaisissa murjuissa länsimainen ihminen pystyy asumaan jos haluaa. :)

Chennain ainut kiinnostava nähtävyys on Royal Enfield tehdas, mutta siellä järjestetään opastettuja käyntejä vain lauantaisin, joten tämä päivä taitaa mennä lepäillessä ja valokuvia sortatessa.

Suunnittelenkin jo Kolkatasta vähän parempaa hotellia vaihteeksi.

Madurai - kattojen kaupunki

Viimeinen bussimatkan kuvaus

Sen lupaan.

Aamulla lähdin Munnarista kahdella bussilla (78 ja 72 INR) Maduraihin. Ja hyvä niin, Munnar Hill Stationilla oli päivän maksimilämpötilat Kochin yön minimejä, melkein rupesi jo palelemaan siellä vuoristossa. Ensimmäinen bussimatka oli taas hurja. Kuski oli selkeästi kokenut mies, sen verran kovaa mentiin mutkaista vuoristotietä taas. Ajolinjatkin oli kuin Räikkösellä. Laskin tiellä olevan noin 117 neulansilmämutkaa, vaikka jostain bongaamani viralliset lukemat väitti seitsemäätoista. Aloin jo miettimään miten varmistaa henkiinjäämiseni, pitäisikö huutaa kurkku suorana peloissaan, tehdäkö pikainen konversio hinduismiin vai mennäkö kuskilta kyselemään sen lapsista jos se saisi hillitsemään kaasujalkaa. Kohta kuitenkin laskeuduttiin tasamaalle, palmumetsään ja pian vaihtoasemalle Theniin, jossa seuraava bussi lähti samantien. Tein virheen ja istahdin bussin oikeaan reunaan.

Oikeassa reunassa aina joskus korvat soi kun vastaantulevat rekat soittaa kompressoritorviaan juuri kohdalla.

Kauan kaipaamani junalippu viimein varmistettu

Bussi pysähtyi Madurain bussiasemalle täsmälleen aikataulun mukaisesti 3:30. Otin hätäpäissäni ensimmäisen tuktukin juna-asemalle, jotta ehtisin saada haluamani lipun ostettua. Ei muuta kuin lippuluukulle jonottamaan ja jo neljäs jonotus toden sanoi. En tosin saanut haluamaani kahden ja puolen tonnin AC2 (toiseksi paras luokka, ilmastoitu petipaikka) luokan lippua Kolkataan, vaan sadanviidenkympin 2 luokan (toiseksi huonoin luokka, ilmastoimaton istuinpaikka) lipun Chennaihin. Tästähän tuli ihan tahtomattaankin budjettireissu sikaosastossa. Sikaosaston kyykkyvessa vähän huolettaa, kiinalaisesta junamatkastani on yhdeksän vuotta aikaa, enkä ole juurikaan käynyt ampumaradalla.

Mennään sitten sinne minne tuuli kuljettaa. Toivotaan että ilmastoitu tuuli puhaltaa mut aikanaan sitten pois Chennaista.

Sri Meenakshin temppeli

Lähdin, etsin ja löysin huoneen (535INR/yö) ihan keskustasta TM Lodgesta. Kadun tööttäilyt kuuluu viidenteen kerrokseen vielä hyvin mutta hintaan kuuluu kattomaisema partsilta ja huone on sopivasti rähjäinen ja tuo Kaurismäkeläistä reissuromantiikkaa. Ja onhan noi Metallican Oslon konsertista kovalla ylihinnalla ostetut korvatulpat mukana. Hassuna yksityiskohtana mainittakoon että tämän lodgen henkilökunta on kaikki vanhoja miehiä.

Partsin näkymät

Välimallin WC

Palkitsin itseni todella maukkaalla lounaalla The Emperor ravitsemusliikkeen kattoterassilla Madurain kattomaisemaa ihailleen. Tällä kertaa maisemaan oli ilmestynyt myös Sri Meenakshi temppelin, tuon Madurain ykkösnähtävyyden, tornit. Totesin että intiassa hyvissä ravintoloissa on huono chai, joten otin suunnan temppeliä kohti vakaalla aikomuksella että juon kupin chaita kadulla jos aikataulu sallii.

Minulla oli vain tunti aikaa ottaa valokuvat ennen auringonlaskua.

En kuitenkaan ehtinyt kauas kohti temppeliä, kun kuulin selkäni takaa "Bonjour, como ca va?". Mitä ihmettä? Olenko ranskalainen? En ollut, Mohammed vain luuli minua sellaiseksi. Hänellä oli tietty oma lehmä ojassa, hän oli ranskan kielen proffa ja halusi treenata natiivin kanssa. Huti meni, mutta journalistilookkini teki vaikutuksen ja hän pyysi ottamaan itsestään valokuvan. Journalistit maailmallahan on kaikki rillipäisiä parransänkimiehiä, halvoissa tennareissaan, beigeissä shortseissaan ja halvan kauluspaidan rintataskussa vaihtolinssi ja elämää nähnyt kameralaukku olalla. Tällä lookilla ja etenkin National Geographic laukulla olenkin tällä reissulla jo monesti saanut vakuutella etten oikeasti ole journalisti.

Ranskan proffa Mohammed

Temppeli löytyi ja valokuvat otettuani joku hännystelijä tuli siihen ehdottelemaan temppelikierrosta kovaan rahaan. Vinkkasi myös viereisen turistikaupan katolla olevan hyvät näkymät temppelille, tottakai nappasin syötin ja lähdin katolle. Ei se näkymä mikään hieno ollut ja paluumatkalla hännystelijän kaveri tai siskonkaimankäly turistikaupasta rupesi tosissaan myymään kalliita patsaita ja koruja. Hintaluokka oli jo sadoissa ja jopa tuhansissa euroissa. Sparrauksen vuoksi teeskentelin kiinnostunutta ja kyselin toimituksesta yms. Tilauskirjasta näkyi että mm. ranskaan, itävaltaan ja sveitsiin oli myyty ja postitettu puisia veistoksia.

Kuka haluaa tuliaiseksi metrin korkean Ganesh patsaan?

Temppelin länsiportti

Nalarikinlaa?

Lähdin tietysti erikautta temppeliltä hotellia kohti.

Matkalla kysyin teknosuutarilta saisinko jo uudestaan reistailevan kännykän taas fiksattua. Mumbain fiksistä olikin jo aikaa enkä vielä halunnut ostaa 800 rupian (15eur) kiinalaista dual-SIM älypuhelinta ilman takuuta. Joten siis luuri teknosuutarille käteen ja kyselemään. Siinä oli nuoria nörttimiehiä useampiakin ja heitettiin pari tuntia rentoa läppää maailman menosta samalla kun suutari yritti galaksia fiksata, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sain käyntikortit ja uusia facebook ystäviä sekä Tamil oppitunnin. Nyt osaan sanoa Tamiliksi: kiitos, ole hyvä, mikä sinun nimesi on, paljonko maksaa, se maksaa liikaa, olet idiootti, miten voit ja voin hyvin.

Yhden miehen isäkin soitti pojalleen siinä keskustellessamme. Hän yllättäen halusi puhua mun kanssa. No, puhuin miehen luuriin koko Tamilin sanavarastoni ja paljon suomea kaupan päälle. Minä kun olen reilu jätkä.

Paluumatkalla pyörähdyin hukkaan ja olin unohtanut hotellin nimenkin. Onneksi Madurain koko äksöni on temppelin ja rautatieaseman välisellä n. kilometrin alueella, niin löysin loppujen lopuksi helposti takaisin kunhan vain ymmärsin pysähtyä katselemaan maamerkkejä ympärilläni.

Tee Tata Munnarissa

Uskotko tata?

Munnarissa viljelty tee, Cannandeivan tjsp., on Intian toiseksi tuotetuin tee, heti Assam teen jälkeen. Länkkäreiden tuntema Darjeeling on kaukana listalla. Teepensaan elinikä on sata vuotta ja vain ylimmät, vaalean vihreät tuoreimmat lehdet saksitaan pussiin ja prosessoitavaksi. Yksi pensas tuo satoa n. viikon välein ja teeplantaasit onkin suuri työllistäjä. Työläiset on suurimmaksi osaksi naisia ja tehokas työaika on kuusi tuntia päivässä, jokaisella on päiväkohtainen kiintiö 25..40kg (lähteestä riippuen), josta saa 164...250 rupiaa palkkaa. Kiintiön ylittävistä kiloista maksetaan yksi rupia per kilo. Suurin osa alueen teeplantaaseista on Tata Groupin omistamia ja yhtiön työntekijät saavat ilmaisen majoituksen, terveydenhuollon ja lapsille peruskoulutuksen. Työntekijän palkasta menee ruokaan ja luksusturhakkeisiin se mikä ei mene säästöön.

Tata Group on Intian suurin yritysrypäs (engl. conglomerate), joka tuottaa ja myy kaikkea teestä autoihin ja erikoiskahveihin. Minne intiassa menetkin, niin vastaan tulee Tata sitä ja Tata tätä. Hyvänä verrokkina voisin käyttää Etelä-Korean Samsungia tai Hyundaita. Miksi Intian elintaso ei ole kuitenkaan E-Korean tasolla? Miksi kyvykäs Intia on köyhä? Vaikka infrastruktuuri on kunnossa, tiet, rautatiet ja internet on rakennettu. Kansa on yritteliästä ja koulut käyneet intialaiset ovat älykkäitä. Kuitenkin maa on yksi maailman köyhimpiä. Enkä puhu tilastollisesta bruttokansantuoteköyhyydestä vaan aidosta köyhyydestä; ihmiset asuvat kaduilla ja slummeissa ja tekevät kirjaimellisesti paskaduuneja. Paskaduunit täälläpäin eivät ole Mäkkärin kassalla tai L&T siivoojana oleminen, ehei velikullat, intiassa paskaduunilaiset asuvat kaatopaikalla tonkien roskasta ja paskasta jotain kierrätettävää. Miksi asiat eivät ole paremmin?

En ymmärrä, eikä sitä minulle osannut selittää edes Shiva. Shiva on hindujumalan mukaan nimetty tuktuk kuski joka oli pari vuotta sitten saanut säästettyä uuden tuktukin hinnan 2lakh (kolme tuhatta euroa) ja ryhtynyt pikaisen käteisen toivossa taksiyrittäjäksi. Juurikin Shivalta olin varannut kiertoajelun Munnarin kukkuloille ja teeplantaaseille. Näillä sightseeingeillä tuntuu kuuluvan pakettiin hyvän tipin toivossa että turisti päästetään hetkeksi tuktukin rattiin. Näin kävi Mysoressa ja näin kävi Munnarissa. Konkarina ajelin rauhassa jopa useita kilometrejä mutkaista vuoristotietä. Mikäs siinä, mutta kyllä se haaleanvanhanpunainen Enfield olis vaan enemmän mun makuun.

Mene ja tiedä ehkä vielä tän matkan aikana saan järkättyä vuokraenskan alle.

Ratakiskot polttaa

Mulla kauas menolippu ooooo'oon....

Niin toivoisin laulavani, mutta sen verran vaikeaa tuntuu olevan intialaisen rautatien matkalippujen osto netissä. Kahteen eri instanssiin pitää tehdä tunnukset ja todentaa henkilöllisyys passikopiolla. Siinä pitäisi olla kaikki. Toisille onkin, Tropico sai Kochissa omat lippunsa hoidettua 15 minuutissa, mulla ei ole onnistunut vieläkään monen päivän yrityksistä huolimatta. Kokeilin soittaa online matkatoimiston palvelunumeroon josta äänite kehoitti minua soittamaan suoraan intian rautateiden palvelunumeroon, joka ei jostain syystä toiminut ollenkaan. No, otan riskin ja vietän kuusi tuntia jälleen bussissa matkaten juna-asemalle, josta toivon saavani liput haluamaani junaan. Jos en saa, niin sitten täytyy junailla itsensä seuraavaan kohteeseeni kiertoteitä. Kauas on pitkä matka ja niinpäin pois.

Vielä en tiedä missä vietän ensi yön.

Kielitaidot on

Intialaisia kasvoja tuntuu olevan muutama perustyyppi jotka toistuvat.

Kaikki mitä nämä perustyypit suustaan päästävät ei kuitenkaan ole aina hindiä, näillä on myös pienempiä kieliä kuten Munnarissa puhuttava Malayalam tai viereisen läänin Tamil. Niin sitä vaan erehtyy aikuinenkin. Kaikki tosin mun korvaan kuulostaa lapsena puhutulta siansaksalta, jota puhuttiin kun ei vielä kunnolla osattu edes enkkua.

Asiasta puunhaaraan, enkkua tulikin päivitettyä tänään kahteenkin otteeseen. Olihan mahtava tunne tulla pitkästä aikaa ymmärretyksi ilman että täytyy aktiivisesti yksinkertaistaa englantiani tai selittää kaikki kuuteen kertaan. Kiitokset amerrriccalainen USA-vihaaja Alfred*) ja matkaileva hollantilainen Wim*) juttuseurasta jos ootte kuulolla.

Elmon kolme kuvaa projekti Picasssa -> linkki <- Three photos a day project

*) Nimi muutettu

Matkani Munnariin

Edelweissin kosto

Eilen illalla oli todella hyvä reissufiilis, vaikka olikin kaamea jysäri ilmastointivilustumisen ja uusien merkkirillien yhteisvaikutuksesta. Hostellin staffilta olin saanut tietää että niitä Munnarin busseja lähtee heti laivalaiturin vierestä kahdenkymmenen minuutin välein sadanviidenkympin hintaan. Hieno homma ja hyvää palvelua, ajattelin. Mitään tämän hostellin järkkäämiä reissuja ei otettu, ainostaan huoneesta maksettiin ja ekana aamuna aamiainen. Kuinka olinkaan palvelun suhteen väärässä.

Aamulla heräsin hyvissä ajoissa jo seiskalta, tavoitteeni oli ehtiä ysiksi sinne bussilaiturille. Huoneeni oli kolmen huoneen kompleksissa kakkoskerroksessa, joka oli ystävällisesti lukittu ulkoapäin. Näitä turistien huoneeseenlukitsemisia olen lukenut jo kahdelta suomalaiselta intiablogilta, liekö tämä kohdennettua suomivihaa, vai kaikkia valkoihoisia matkaajia vaivaava tauti, en tiedä. Onneksi pääsin parvekkeelta kiikkumaan alakertaan, jossa piti vielä kuitenkin herättää henkilökunta ovikellon kolme kertaa kolme koodilla, kadulle vievä portti oli nimittäin myös lukossa enkä enää sen yli viitsinyt tartsanoida. Aamupalalta palatessani kävin parvekkeen kautta taas huoneestani hakemassa rinkan ja eikun baanalle.

Eihän siitä laivalaiturin bussiterminaalista mitään Munnarin busseja lähtenyt. Disinformaatiosta lannistumatta kävelin keskusbussiasemalle ja noin puolentoista kilometrin matkalla tapahtui kolmesti seuraava: tuktuk kuski hiljensi kohdalle, kysyi minne olin menossa ja sanoi millä hinnalla sinne pääsisi. Hinta tietysti laski mitä lähemmäs bussiasemaa tulin ja viimeinen viidentoista rupian kyydin tarjoaja oli enää korttelin päässä maalista.

Linja-autossa on tunnelmaa

Elmo intiassa blogi tuntuu spesialisoituvan tylsien bussimatkojen värikkääseen kuvailuun. Tässä vielä yksi.

Munnarin bussi oli hidas kuin mikä. Neljän tunnin matkaan meni yli viisi tuntia, ilmeisesti oli jotain teknistä ongelmaa, sen verran madellen noustiin mäkiä ylöspäin. Kerran piti pysähtyä jäähdyttelemään kuskia ja bussia keskelle nousua ja viimeisessä isommassa keskuksessa 22km Munnarista bussi ei enää käynnistynyt. Mut ja kaks brittisisarta heitettiin johonkin paikallisempaan täpötäyteen bussiin joka ei tietysti mennyt sitä 22km reittiä vaan jotain kiertotietä.

Tulipa muuten taas nähtyä bussimatkalla kaikenlaista:

• Amazon Book Store (ei varmaan ihan sattumalta valittu nimi kirjadivarille)
• Eka intiassa näkemäni hypermarket
• Paljon ylellisiä ja hienoja ornamentein ja patsain koristeltuja taloja ihan tien vieressä (jotta naapuritkin näkee että meillä sitä rahaa rupiaa olemaan)
• Kilometrin verran tien molemmilla puolilla vain huonekaluliikkeitä keskihintaisesta ökyyn. Ja heti perään vaaleanvihreä temppeli. Miksi?
• Kampanja-auto, jonka katolla suuret ja painavat kajarit suolsivat propagandaa tuntemattomaksi jääneestä aiheesta
• Auto joka on korkeampi kuin pitkä (muovisia puutarhatuoleja oli lavalle pinottu melkoinen määrä)

Yhden pysäkkivälin tuttavuus - osa 2

"Hello boss", hän aloitti jutustelun astuessaan bussiin.

Kymmenen minuutin aikana ehdin jutella Mangaloren gynekologin kanssa muun muassa suomen kylmästä säästä ja intian kuumuudesta, siviilisäädyistämme ja avioliiton hyvistä ja huonoista puolista, ammateistamme, intian lääketurismista, hänen Houstonin matkastaan ja suunnitellusta kahdenkymmenenyhden päivän Euroopan turneesta, mun bussimatkasta Mumbaista Kochiin ja tulevasta reitistäni, uskonnot suomessa, uskonnot keralassa, muslimien ja kristittyjen asemasta intiassa, euron kurssi, rupian, dollarin ja euron vakaus ja heihei tosson mun pysäkki. Irunpirunbalamiin tai jonnekin se jäi.

Nimi jäi kysymättä.

Munnariin saapuminen

Perille päästyäni nappasin tuktukin, vai pitäiskö sanoa että tuktuk nappasi mut.

No kuitenkin, sovimme että kahdellakympillä käyn kattomassa kolme hintahaarukkaani sopivaa hotellia. Näin teimme ja otin sitten sen kolmannen (1000INR/yö), kun siellä lupailtiin wifiä ja kuumaa vettä. Wifi nyt on melko peruskauraa, mutta kuuma suihku on eka kerta sitten Dubain. Ja pesuaineeksi antoivat käsintehdyn Ayurveda saippuapalan, jossa on iho-ongelmiin auttamassa 18 yrttiä: chitraka, vanardraka, sariba, chopchini, nimba twak, dhari haridra, vacha, usheeram, dhanyaka, jeeraka, vidangam, elmoram, elmoraka, elmodaru, elmomathi, yashtimadhu, kutaja, jyothismathi, devadaru, krishna jeeraka, bakuchi ja viimeisempänä sekä vähäisimpänä guggulu.

Hotellilla suosittelivat Rapseyta ruokapaikaksi, joten otin suunnan sinne. Ikkunassa minua tervehti ruotsinkielinen "Välkommen, hoppas du har det bra" mainosteksti, joka suositteli minut kävelemään ohi. Onneksi melkein vieressä oli Rapheekin ravitsemusliike, jossa istahdin kolmen pöydän valikoimasta siihen vapaimpaan ja tilasin Chicken Biriyanin ja vettä. Biriyani on juurikin sitä samaa herkkua, jonka erheellisesti(?) nimesin riisikananmunakanamössöksi aiemmin. Jälkkäriksi kuppi chai:ta ja loppulasku 77 rupiaa. Melko muutos Fort Kochista ja Goasta, jossa turistipaikoissa ja vähän muuallakin pelkkä pääruoka oli lähemmäs kakssataa. Vielä kun saisi majoitushinnan painettua alle viidensadan per yö luopumatta liikaa elintasosta.

Torakat ei syö ihmisiä ja vesi- ja sähkökatkoksia kestää, hiiret ja rotatkaan ei mekkaloi yöllä jos niitä ruokkii, mutta petipunkkeja en prkl siedä!

Elmo goes hipster

Täytyy seurata aikaansa ja uudistua aina joskus.

Joskus taas joutuu olosuhteiden pakosta uudistumaan. Goan jälkeen olen kävellyt vain Quicksilverin kumipohjaisilla merkkisandaaleilla, mitkä onkin maailman parhaat kengät, kunhan ei astu ruosteisiin nauloihin, kuten edellisillä pareillani tein jossain päin siperiaa. Lempipaitaani, eli siihen vähiten turistiseen ja eniten intialaiseen kaulusteepaitaani oli tullut jotain ikipaskaa, joka ei lähtenyt enää pesussakaan. No, onneksi uudet ja tyyliin sopivat kengät (440 rupiaa eli n. 6.3 eur) ja paita (150 rupiaa eli n. 2.1eur) löytyivät viimein Munnarin kujilta rajun rajun tinkaamisen jälkeen. Sain kenkämyyjän melkein kyyneliin, mutta paidasta maksoin selkeästi vieläkin ylihintaa.

Drum sticks and clickers eli rumpukapulat ja kliksuttimet. Osuvasti nimetyt vaatekappaleet.

Harjoitus tekee mestarin.

Keralan takavedet

Asuntoveneilyä

Veneretkistä ihmiset kummasti tuntuvat aina tykkäävän.

Siispä veneilemään maailmankuuluja Keralan takavesiä pitkin teki mieli meillä suomalaisillakin, ei näköjään tuhansien järvien maassa saa tarpeksi veneilystä. Rinkat laitettiin vaijerilukolla Edelweiss sellimajoituksen ikkunan metallikaltereihin säilytykseen ja otimme invamopon kohti bussipysäkkiä. Yritimme kovasti saada ajettua taksamittari päällä, mutta turhaan. Ne kun toimivat vain kun riksaan istuu inkkari, ei länkkäri. Anyways, löysimme bussin kohti Allappia, tuota Kochin eteläistä naapuria, joka toimii erilaisten sikaariveneiden, vesitaksien ja asuntoveneiden hubina. Bussi teki jossain kohti rajun väistöliikkeen. Takaikkunasta näimme kuinka mies, polkupyörä ja lapsi olivat kadussa. Kaatuivat fillarilla juuri bussin eteen.

Bussikuskin nopeiden refleksien ansiosta ei tullut ruumiita.

Asuntoveneet lähtee kahdeltatoista joka päivä. Me olimme löytäneet laiturille vasta yhdeltä, joten saimme valita kahdesta jäljellä olevasta yhden makuuhuoneen paatista. Viiden makuuhuoneen paatit olisivat olleet vieläkin kalliimpia. Tosin niitä oli vielä runsaasti saatavilla. Tottakai veneitä valitessa iskin pääni oviaukon yläkarmiin niin että palkki taipui ja veri tirskui. Maksettiin asuntoveneestä 5500 rupiaa/yö ja odotukset olivat suuret kun lähdettiin hiljalleen lipumaan kohti niitä takavesien taaimpia nurkkauksia. Kohta kokki jo toikin lounaaksi laihan kalan, riisiä ja chilikastiketta. Ensimmäinen stoppi oli juuri ennen lounasta kalakioskille, vink vink, ostakaa turistit ylihintaisia merenherkkuja. Ei ostettu. Sitten toinen pysäkki oli jonkun highwaysillan kupeessa, kokki lähti ostamaan kaljaa. En tiedä mistä asti, mutta koko hommassa meni yli puoli tuntia. Meinasin sanoa pari valittua sanaa kapteenille, että olis voinu pysähtyä lähemmäksi kauppaa, mutta ei se osannut suomea, enkä minä hindiä vieläkään. Nielin kiukkuni kun totesin kruisailuaikaa olevan vielä runsaasti ennen auringonlaskua. No vielä mitä, puoli kuudelta mentiin jo yöparkkiin. No, saihan ne auringonlaskukuvat otettua siitäkin. Aamulla sitten taas tunnin verran veneajelua kun palattiin lähtölaituriin.

No, sainpa ainakin löydettyä taas kirjan kirjoitusinspiraatiota, kun veneen keinuessa kuuntelin mielimusaa aipodista ja tuumailin syntyjä syviä.

Keralan takavedet on ihan hieno juttu vielä, mutta jos veneessä yöpyminen ei ole se juttu, niin samat valokuvat saa otettua ja paikat nähtyä Keralan osavaltion virallisella vesitaksilla. Tai sitten päivän kestävillä turistiveneillä. Tulevaisuudessa tämä tullee muuttumaan, sen verran paljon siellä oli asuntoveneitä liikkeellä. Jokaisen veneen kapteeni+kokki miehistö heitti ruuantähteet, roskat, tyhjät pullot yms. laidan yli veteen, veneen pakokaasujen lisäksi tietty.

Ei tuntunut paikallisia inkkareita häiritsevän kotilaiturilla pestä pyykejään, itseään ja hampaitaan samassa vedessä.

Tiikerin metsästys

Tämä veneretki oli meille niin iso pettymys että luettiin lisää seuraavaksi valitsemastamme kohteesta, Periyarin luonnonpuistosta. Hevosmiesten luotettava tietotoimisto eli internjet tiesi kertoa että tiikerinspottaukseen tämä puisto ei ole intian paras. Siispä jätämme Periyarin suosiolla väliin. Lentologistisista syistä Delhi jää Intian matkani viimeiseksi kohteeksi, Tropico suuntaa sinne tänään ja tiemme eroavat kolmen viikon yhteisen taivalluksen jälkeen. Sisäinen tilastonikkarini resetoi päiväkustannuslaskurin, jotta saamme aiemmin mainitun kaks tonnia per päivä lukeman päivitettyä tuhanteen seitsemäänsataan. Nämä lukemat ovat vielä kaksin matkailun lukemia. Tähän asti majoitus on ollut jaettu kustannus.

Omista suunnitelmista paljastettakoon sen verran että tiikerin aion vielä yrittää nähdä jossain päin ihmeellistä intiaa.

Shopping in Kochi

Bisneshotellilla syötiin tulista inkkariaamupalaa.

Vähän kaipailimme tuttua ja turvallista omelettia. Sitten hypättiin tuktukin kyytiin ja maksettiin törkeää ylihintaa (60 INR) 1km matkasta. Onneksi matka vei venelaituriin, josta päästiin 3 rupialla Fort Kochiin, eli Portugalilais-Englantilais-Hollantilais vaikutteiselle linnoitussaarelle. Lauttarannasta otimme  tuktukin ja lähdimme etsimään majoitusta. Heti toinen paikka minne tuktuk kuski vei tärppäsi. Otettiin huone homestaysta eli jonkun inkkarin kotiinsa järjestämästä kolmen vierashuoneen hostellista. Tropico jäi hostelliin täyttämään nettikiintiötään ja minä lähdin shoppailemaan. Tarkoituksena oli korvata viime kesänä kiireessä liettuasta ostetut halvat ja ei niin hyvät rillit. Sisäpiirin tietoa olin saanut parhaalta tuntemaltani Delhin lakinaiselta, joten pienen guuglailun jälkeen piirsin karttaan ruksin Hospital Roadin ja Chittoor roadin kulmaukseen. Lawrence & Mayo rilliketjun myyntikirjaan kirjattiin 0.366 lakhin tilaus ja pian mulla on kahdet merkkirillit, yhdet tummilla ja toiset kirkkailla laseilla. Huraa!

Meni vähän pitkään paluumatkalla kun otin oikotien lauttarannasta hostellille. Opinpahan senkin, että älypuhelin on hyvä olla reissussa mukana, mielellään nettiliittymällä. Mutta, sen antamaan paikkatietoon ei voi luottaa. Kartat on kyllä oikein. Viimein kun löysin takaisin kämpille niin lähdettiin heti syömään. Suden nälkä mulla olikin ja mentiin jonnekin tyhjään ravintolaan vilkkaammalla kadulla. Oltiin ilmeisen hyviä mannekiinejä, kun kohta paikka tuli puolitäyteen länkkäreitä. Hyvät ruuat oli, mutta piti pyytää chilikastiketta, kun yritän pitää sietokyvyn yllä ja turistipaikoissa on miedommat.

Oli poijjat paikan omistajalla aidosti iloinen hymy kun pyysin lisää chiliä! Olin ylpeä itsestäni.

Kolme pientä bussia heilui näin..

...aurinkoista tietä eeteenpääin.. Ja kaikki yhdeen ääneen...

Kaksi viikkoa intiassa ja bussilla on tultu Mumbaista alas Kochiin asti. Viimeiset kaksi päivää on mennyt aika pitkälti bussissa pl. hotelliyö Thirunellyssä. Täytynee mennä v-kirjaimen toista reunaa ylöspäin vaikkapa junalla. Pidemmittä puheitta, saanko esitellä, päivän kolme bussia.

Eka bussi

Puoliltapäivin lähdettiin Thirunellyn temppeliltä mantelipadia kohti.

Ei se oikeasti ole mantelibuddy, vaan Mananthavady, mutta nämä inkkarien pitkät paikannimet taipuu niin helposti suomalaisen suussa sulavampaan muotoon. Siitäs saatte kielipoliisit. Hoksattiin kysyä josko bussi menisi vielä kauemmas kuin mantelipadi ja menihän se. Aina Kalpettaan asti. Sinne siis ostimme liput (44 INR). Bussi nytkähti liikkeelle Shivan ylistysmusiikin tahtiin. Mikäs siinä, temppeliltä kun lähdettiin. Shivan ylistys jatkui aina mantelipadiin asti, sieltä eteenpäin meno oli vähemmän harrasta. Keralassa miesten muodissa tänä vuonna on kauluspaita ja lungi.

Sattuipa hassusti että Elmo istui bussissa signaalimiehen paikalle. Intialaista bussia operoi kolme miehistön jäsentä: rahastajapoika, signaalimies ja kuski. Signaalimies siis painaa nappuloista tai vetää narusta jotta kuskin vieressä kello soi pysähtymisen ja edelleen liikkeelle lähdön merkiksi. Signaalimies istuu takaoven vieressä, parhaiten ilmastoidussa paikassa, takaovi kun on monesti avoinna koko matkan ajan. No kuitenkin, liikkeelle lähdettyämme signaalimies tuli jostain bussin etuosasta vaatimaan Elmolta omaa istuintaan takaisin. Annoin sen suosiolla ja jäin istumaan tämän kultakastisen miehen viereen. Jossain kohtaa signaalimies meni rahastamaan ja rahastaja tuli signaalimieheksi. Lähempänä määränpääasemaa, signaalimies hyppäsi bussista. Seuraavalla pysäkillä kyytiin tuli tuhat koululaista ja joku partasuu mies perunasäkin kanssa. Partasuu vaati signaalimiehen paikka, joka oli tyhjillään. Hällä ei ollut kuitenkaan ammatillista ketteryyttä ja Elmo joutui nostamaan laiskan persauksensa ylös jotta mies ja säkki pääsivät istumaan. Mies jutteli mulle kovasti hindiksi ja rupesi tekemään lähempää ystävyyttä, otti kädestä ja hymyili nätisti. Partasuu ajoi kuitenkin vain yhden, tosi pitkän, pysäkinvälin ja ystävyytemme päättyi hänen jäädessä kotipysäkilleen. Toivottelin vielä suomeksi hyvää loppupäivää ja partasuu toivotti varmaan samaa hindiksi. Taisi olla tähänastisen elämäni lyhin ystävyys.

Kalpetan keskustassa pussi bysähtyi New Order ravintolan eteen. Otimme vihjeestä vaarin ja menimme lounaalle.

Toka bussi

Kohta osaat sinäkin syödä sormin riisiä.

Oikea tekniikka on seuraava: pese kädet hyvin. Sotke riisi, kastike ja mahdollinen liha lautaselle. Riisin saat parhaiten suuhun kun otat sitä OIKEAN käden sormenpäihin, vie sormet suuhun ja työnnä peukalolla riisit suuhun. Toista kunnes lautanen on tyhjä tai et kestä enää chilin poltetta. Pese kädet hyvin myös lounaan jälkeen.

Pikalounaan jälkeen hyppäsimme kadulle ja kulman takana olikin jo bussiasema, josta löytyi Kozhikodeen menevä bussi (47 INR), joka lähti samantien. Mentiin bussin etuovesta ja napattiin ekat vapaat penkit. Siirryttiin myöhemmin lipunmyyjän pyynnöstä taaksepäin, kun olimme istuneet epähuomiossa "ladies only" eli naisille varatuille paikoille. Oma vika, mitäs emme huomanneet ikkunan päälle valkoisella maalilla hindiksi kirjoitettua merkintää.

Kerala on todella varakkaan oloinen osavaltio. Miehet ja naiset ovat poikkeuksetta hyvin pukeutuneita ja koululaiset ovat uniformuissaan. Miehillä on kultakello ja teineillä joku hienompi teinikello. Ei kuitenkaan digitaalista Casiota, niinkuin Elmon nuoruudessa. Lounari tiesi kertoa että Kerala on ollut pitkään (ehkä vieläkin) kommunistinen osavaltio ja sitä juhlistavat lukuisat pienikokoiset punaiset sirppi ja vasara liput.

Tämä bussi lähtikin yllättäen laskeutumaan vuoristotietä ja neulansilmämutkia alas. Mitä hittoa! Ei kai me noin korkealla siellä Western Ghat vuoristossa oltu?? No, kerranhan sitä vaan eletään ja vaikka vuoristotiellä ei ole viittäkytä metriä pidempää suoraa, hitaampien ohittelu on jatkuvaa. Kerran vain kuumotti kun oli tiukahko mutka oikealle, silta ja kahden bensarekan ohitus. Mutta niin vain siitäkin selvittiin ja muutama kymmenen neulansilmaa ja huisin hienoa rotkomaisemaa myöhemmin oltiin alhaalla ja matka jatkui kohti merenrantaa ja Kozhikodea. Bussiyhteydet on menny todella sulavasti vaikkei olla mitenkään suunniteltu reittejä. Busseja seuraavaan kohteeseen on vain lähtenyt aina tarvittaessa. Myös Kozhikodessa ehdittiin vain vessaan ja kioskilta ostaa lisää vettä ennen päivän viimeistä viiden tunnin bussimatkaa.

Expressbussi Kochiin, here I come.

Kolmas bussi

Tän bussin (151 INR) kuski on jotenkin aggressiivinen ja ajo on kovin tökkivää. Torveakin se soittaa ärsyttävästi tutuuuuuuut tai tutututututuuuuuuuuuuuuut. Edelliset bussikuskit ovat olleet ammattilaisia, ohittelut on mennyt sivistyneesti tut tut merkinannolla, johon ohitettava on vastannut tututuut tai ei ollenkaan. Mutta ei, nyt saatiin oikein hermoraunio kuskiksi. Tai kyllä mä sitäkin ymmärrän. Kozhikodesta olis menny iso ja hieno pikatie Kochiin, mutta tämäkin expressbussi kiersi kolme neljäsosaa matkasta pikkuteitä, jotta sai jonkun isomman kaupunkin reittiin. No, tästä viimeisestä kaupungista mentiin sitten pikatietä. Ja meno oli tasaista ja nopeaa. Viimeinkin.

Vieruskaverit on aina hauska yllätys. Tropico sai intian lihavimman miehen matkalaukkuineen, joten kolme länkkäriä tai neljä inkkaria vetävään penkkiin ei muita mahtunut. Mun vieruskaveriksi tuli joku intialainen kultakellosalkkumies (engl. salaryman), joka sammui viereen aikansa pyörittyään. Toisena vieruskaverina oli kaks rinkkaa päällekkäin. Rinkkojen kanssa kun matkustaa niin viedään melkein aina kolme (alussa neljä ennenkuin oppi systeemin) istuinpaikka jos ei saada istuimia jostain missä on sopiva kolo rinkoille. Onneksi ei ole tarvinnut mennä viittä tuntia rinkka sylissä kahden inkkarin välissä puserruksissa. Vielä.

Tropico oli vetänyt neljä litraa vettä päivän aikana käyttämättä Kozhikoden pit stoppia, joten luonnon kutsuhuutojen kädessä sietämättömiksi hyppäsimme bussista pois lähellä Kochinia ensimmäisellä isommalla pysäkillä, maksoi mitä maksoi. Heti kohta paljastui, että tämä Ernakulamin pysäkki on juurikin niin lähellä Kochinia kuin tämä Thiruvananthapuramiin (ihania nämä pitkät intialaiset nimet) jatkava bussi edes menee. En tiedä oliko Shivan, Satin, Lakshmen vai Ganeshin merkki, mutta oikea pysäkki tuurilla oli niin vahva signaali yläkerrasta että otimme lähimmän hotellin. Intialainen bisneshotelli aamupaloineen ja kirjekuoreen taitettavine loppulaskuineen kustansi 1500 rupiaa, eikä oltu puoli yhdeltätoista illalla väsyneinä oikein neuvottelukunnossa joten otettiin se. Tilattiin huonepalvelusta jotain riisikananmunakanamössöä ja vettä.

Iltapalan nautittuamme ei tarvinnut taaskaan unta houkutella sokeripalalla.

Bussin ikkunoiden läpi nähtyä

Uusien tuktukien kauppa. Minareetteja. Jeesuskirkkoja. Lukuisia kylien keskustoja mainostauluineen. Intialaiset eivät syö bussissa ja juovatkin kovin harvoin. Bussien hautuumaa. Autokorjaamo. Mopokorjaamo. Bussikorjaamo. Naisystävällinen poliisiasema. Islamilaisia kouluja. Yksityisiä kouluja. Englannin kielikouluja. Rekkoja. Busseja. Skoottereita. Moottoripyöriä. Tuktukkeja. Joskus harvoin henkilöautoja. Ei yhtään liikenneonnettomutta koko kahden viikona aikana.

Eka päivä ettei nähty yhtään länkkäriä.

Hohtohotelli ja talousuutiset

Siirtomaaherran elämää

Lodgessa ei ole ketään muita asiakkaita.

Kyseltiin vähän tiikerisafareita, mutta läheisin luonnonpuisto on kiinni maaliskuussa joten safarijeepit saa ajella vain suurta läpikulkutietä. Olis pitäny selvittää etukäteen paremmin. Tuli vähän hukkareissu tänne hevonkuuseen, mutta mikäs siinä. Ihan hyvä palvelu täällä kuitenkin on, meitä on kaks suomalaista turistia ja henkilökuntaa on kuusi näkyvää plus taustajoukot keittiössä yms. Kaikki nousee aina seisomaan kun me herrat kävellään ohi. Varmaan huhu kulkee että reservin kessut on liikekannalla intiassa. Todennäköisesti emme jää kummitushotelliin toiseksi yöksi vaan lähdemme autuaampia tiikerinmetsästysmaita kohti. Ensin kuitenkin kävely temppelille. Thirunellyn temppeli on ikivanha hindutemppeli, jonne ei ole ei-hinduilla asiaa. Siispä kierrettiin vain rakennusta kuin kissa kuumaa puuroa ja kuvattiin sitä vähän joka kulmalta.

Poijjaat pelasi krikettiä kun tultiin temppeliltä takaisin. Se kriketti on vähän niinkuin pesäpalloa, mutta hassummalla mailalla. Kriketti onkin oiva väline selvittää kahden ydinasevaltion välejä, niin ei tartte koko maailman kärsiä jos inkkarit ja pakit nukettais toisensa seuraaviin elämiin.

Jotain hyötyä urheilustakin.

Päiväbudjetti

Kaikkia tietysti kiinnostaa onko Intia kallis maa.

On se. Varsinkin kalpeanaamoille. Menneiden reissujen vastaisesti, en ole pitänyt tarkkaa kirjanpitoa menoista. Tiedän kuitenkin paljonko rahaa on kokonaisuudessaan mennyt intiassa ja montako päivää olen täällä ollut. Näistä numeroista helposti huomataan, että päivässä on mennyt rahaa piirun verran vajaa kaks tonnia (28eur). Tämä sisältää siis majoituksen, matkailun, ruuat yms. Toisin sanoen kaiken paitsi lennot maahan.

Vielä on reissubudjettia jäljellä. Huraa!

Thirunelly

Matka temppelille

Herätys, pakkaus ja tuktukin kyytiin.

Keltaisella invamopolla ajoimme toiselle hotellille jossa saimme eilenkin hyvää länkkäriaamiaista. Munakkaan jälkeen bussiasemalle, josta napattiin bussi Kutta:an (85 INR), joka on melko lähellä päivämatkan pääteasemaa, Thirunellyn temppelin vieressä sijaitsevaa majataloa. Alunperin suunniteltiin ottavamme Kutasta taksi Thirunellyyn, mutta viiksivallu heitti hyvän vitsin heti hintaneuvottelun aluksi, joten päätimme jatkaa julkisilla, kun tässä Kutan "bussiasemalla" noita busseja on parkissa, ehkä jollakin pääsee perille. Onneksi apua oli tarjolla runsaasti, joku gurukin viittasi bussinikkunasta juttelemaan kanssaan. Neuvottelin gurun kanssa suomeksi ja hindiksi ja kyllä... juurikin tuolla samalla bussilla pääsee risteykseen, jossa pitää vielä kerran vaihtaa bussia. Tämän vahvisti paikallinen kylähullu hindiksi ja bussin lipunmyyjä englanniksi, joten luottavaisesti heitimme rinkat bussiin (14INR) ja itse kömmimme perässä.

Koko menomatkan ajan kylähullu sai aina välillä mieleensä jotain mitä hän halusi jakaa meille valkonaamoille. Vastattiin sille jotain suomeksi tai englanniksi ja mies pysyi tyytyväisenä saamaansa huomioon. Viimein jäimme tienhaaraan keskelle ei mitään odottelemaan bussia itse temppelille. Vastoin ennakko-odotuksia, tienhaarassa oli pieni kioski joka myi intian parhaita lihariisipiirakoita. Näin meille sanoi Saudeissa työskentelevä mies, joka oli lomamatkallaan menossa viereiseen kotikylään ja hyppäsi bussista ja odotti seuraavan jotta saisi lihariisipiirakoita itselleen ja perheelleen ostaa. Me ja kylähullu hypättiin siihen temppelibussiin (10INR) ja iso bussi paineli pikkuista neulansilmatietä mäkeä ylöspäin kohti temppeliä. Pidin lujasti kiinni ja silti liu'uin penkilläni vasemmasta reunasta oikeaan reunaan ja takaisin koko ajan. Juuri ennen temppeliä bussi pysäytti meidät Tripadvisorista valitsemamme majatalon (2200INR) kohdalle.

Jos päivän kahdensadan kilometrin matka kestää kuusi tuntia ja maksaa sataneljätoista rupiaa, niin rupiaa matkailu olemaan oikeassa hintaluokassa.

Luonnollisesti luonnonpuistossa

Enpä olekaan ennen mennyt julkisilla busseilla game drivelle.

Tai eihän se varsinainen game drive ollut, mutta suuri osa bussin 24827*) reitistä meni Wayanadin luonnonpuiston ja tiikerireservaatin halki. Tiikereitä ei nähty, mutta peuroja, apinoita ja kaks elefanttia. Tämä se on sitä reppureissailua. Afrikassa kun safarilla kävin pariinkin otteeseen, niin kyllä ne game drivet ja siirtymät oli aina kahdenkymmenen hengen turistirekalla tai pikku hiacella. Eli kalliilla pakettimatkalla. Toisaalta Intia on Afrikkaa paljon helpompi kohde matkustajalle. Täällä on infrastruktuuri kunnossa, julkinen liikenne toimii ja englantia taitavia ihmisiäkin on suht helppo löytää. Kiitos Brittien. Tosiaan luonnonpuiston läpi tultiin ja bongaukset tuli tehtyä kiitos hyvin harjaannutetun pelisilmän. Tosin puunrunkoefekti iski muutaman kerran, kun toivoin näkeväni tiikerin. Puunrunkoefektihän on se, kun luulet puunrunkoa suureksi kissapedoksi.

Mutta sitten kun se puunrunko viimein heiluttaa häntäänsä, niin kärsivällisyys palkitaan.

*Reittinumeroa ei vahvistettu virallisesta lähteestä

Päivä Mysoressa

Korruptio on pahasta

Palolemin lähimmältä bussipysäkiltä Canconasta löydettiin Mysoren bussi helposti. Maksettiin lipunmyyjälle asiaankuuluva lipunhinta 525 rupiaa ja bussin nytkähtäessä liikkeelle sanoin privet bussin toiseksi ainoille valkonaamoille ja rupesin nukkumaan. Sitten heräsin kun company man eli bussiyhtiön edustaja tuli tarkastamaan liput. Tuiman näköinen kaveri viikseineen ja ruskeine uniformuineen. Tottakai heti mun edessä istuvalla tyypillä ei ollut täysihintaista lippua, hän oli lipunmyyjän kaveri tai jotain. Nokkelana miehenä hän tietysti yritti tarjota lahjusta tai välirahaa yhtiön miehelle. Siitä se vasta ilo irtosi. Yhtiön mies oli selvästikin kovamoraalinen jätkä. Toisinsanoen lahjomaton. Alkoi sen verran moraalisaarnaa pitämään sekä liputtomalle miehelle että lipunmyyjälle, jota tönittiin jo pois siitä sotkemasta asioita. Välillä soitettiin puheluita pääkonttoriin. Luulin jo että lipunmyyjä että liputon jätkä lentää busissta pihalle ja minäkin, sen verran tuimasti yhtiön mies katsoi minua silmiin ja osoitti etusormellaan. Ajatuskuplassa näin jo sanat "sinä olet seuraava, maitopoika!". Loppu hyvin kaikki hyvin ja yhtiön mies ja liputon pääsivät sopimukseen ja olivat kädet toistensa olalla bussin viimeisellä rivillä juttelemassa iloisesti.

"Ethän tee toiste, ethän.."

Karma on hyvästä

Lounari ja pallontallaajat yhteen kovaan ääneen varoittelevat intian reppureissaajia kaikenlaisten hustlaajien tarttumista mukaan, etenkin jos on vasta tullut kaupunkiin. Ne kun ottavat komission kun vievät veljenpoikansa ravintolaan syömään jne. Koska luonteeseeni kuuluu että en usko ellen itse kokeile, tästä dilemmasta ei ole kuin yksi tie ulos.

Siispä meitä vasta kaupunkiin aamuseiskalta rantautuneita väsyneitä matkaajia ystävällisesti jututtamaan tullut Ali otettiin koekaniiniksi. Ali vain käveli meidän kanssa ja jutteli eikä ollenkaan yrittänyt myydä mitään palveluita eikä tuotteita. Kysyttiinkin josko Ali haluaa rahaa opas palveluistaan, mutta Ali halusi vain auttaa matkailijoita hädässä hyvän karman saamiseksi, olihan kaupungissa sentään viime viikonloppuisten Shiva-festivaalien jälkimainingit. Mysoren kaupungissa on kolme päänähtävyyttä kiertolaisille: palatsi, bazaari ja Chamundi kukkulan hindutemppeli.

Ensin Ali vaan käveli meidän seurana pankille, jossa lounarin viimeisen editoinnin aikoihin oli ollut turistiopas. Ali varoitteli, ettei siellä enää ole mitään, mutta tämähän on oppikirjan vanhin huijaus, joten käveltiin sinne asti toteamaan, että ehkä tällä kaverilla onkin puhtaat jauhot pussissa. Sitten Ali vei meidät bazaarille, juotiin kupit chaita eli intialaista maitomausteteetä ja jatkettiin jonnekin sivukujalle ja mietin jo että nytköhän loppuu elmon valokuvaus tähän jos meidät rullataan ja pitää nakuna kävellä takaisin bussiasemalle anomaan isoa rinkkaa säilytyksestä ilman kuittia takaisin. Vaan ei, Ali vei meidät ystävällisesti jonkin merkkaamattoman asuinrakennuksen kakkoskerrokseen, jossa istui rappukäytävän aulatilassa lattialla kymmenkunta inkkaria käärimässä tupakkaa paikallisista lehdistä. Yks kaveri käärii n. kolmesataa tupakkaa päivässä ja 25 tupakan aski myytiin 20 rupialla. Siitä voi laskea päivän ja kuukauden myynnin ja arvioida käärijän palkkaa.

Seuraavaksi ohjelmassa oli huonekalutehdas, jossa viitisen puuseppää nikkaroi ornamentoituja huonekaluja. Toinen kaveri oli tehnyt puoltoista metristä elefanttia puoli vuotta. Aika simppeliä toi ornamentointi. Pöydän kannessa tai elefantissa on kaiverrettu kolo, johon pitää löytää oikeannäköinen muovinkappale. Sitten kun kaikki palapelin palat ovat löytyyneet, niin ne numeroidaan ja pussitetaan ja aletaan kiinnittämään liimalla. Etsittiin myös insentti ja öljytehdasta bazaarin kätköistä. Virallisimman näköisestä pajasta heitettiin meidän fiksari Ali pihalle. Me kyllä oltaisiin oltu erittäin tervetulleita - ilman Alia. Näköjään kaikki ei halua epämääräisten fiksereiden tuovan länkkäreitä putiikkiinsa. No ei mitään, Ali löysi meille jonkun muslimi öljy- ja insenttimiehen, joka heitti meille putiikkinsa takahuoneessa suomeksi kirjoitetut infotaulut käteen. Joogaoppilaat ovat olleet asialla kääntämässä. Kaikkihan täälläpäin joogaavat, sekä muslimimies että Ali. Saatiin kiusallinen tilanne aikaiseksi, kun sanottiin muslimimiehelle ensin kiertäen, sitten suoraan ettei oikeastaan olla ostamassa mitään. Ei hänkään ollut myymässä mitään vaan Ali oli sanonut hänelle että me tarvitsemme/haluamme infoa. Siinä sitten luimuiltiin ja mietittiin että mitenkä kohteliainta olisi poistua. Lopputuleman taidettiin vaan kiittää infosta ja häipyä.

Kyseltiin Alilta kyytiä sinne Chamundi kukkulalle, jossa ne Shiva-festivaalien jälkimainingit piti oleman. Ei hätää, Ali fiksaa, Alilla on kaveri joka ajaa riksaa. Jäätiin odottamaan kadun kulmaan ja eiköhän sieltä kohta tule keltainen riksa - hymyilevä Ali ratissa. Oli "ystävältään" lainannut riksaa. No ei siin mitn. Sovittiin hinnaksi 600 rupiaa ja Ali odottelee kukkulan päällä kun me käymme temppelillä. Matkalla pääsimme molemmat vuorollamme tuon keltaisen riksan/tuktukin/invamopon rattiin ja heitimme samat vitsit kuinka jäämme Intiaan riksakuskeiksi. Ja pah! Minä ainakin perustaisin riksakartellin kuin suomessa ikään ja olisin kohta miljonääri.

Tungettiin tuhannen hindun kanssa sisään temppeliin uhrilahjoinemme (100 INR) eikä oikein tiedetty mitä tehdä, joten käveltiin systeemi läpi ja naureskeltiin kuinka koko kukkulan toiseksi ainoat länkkärit olivat rikkomassa kookoksia yms. täydellinen immersio festivaaliin. Me suomalaiset sentään osaamme vielä pitää kohteliaan etäisyyden.

Paluumatkalla käytiin vielä moikkaamassa Shivan härkää Nandia ja sitten bussiaseman kautta Alin suosittelemaan hotelliin, jossa sentään saatiin itse tingattua hinta tonniin.

Aiemmin sopimamme hinta ei Alia enää mielllyttänyt ja väsyneinä annoimme 800 karmaa, jotta päästäisiin Alista viimein eroon.