...aurinkoista tietä eeteenpääin.. Ja kaikki yhdeen ääneen...
Kaksi viikkoa intiassa ja bussilla on tultu Mumbaista alas Kochiin asti. Viimeiset kaksi päivää on mennyt aika pitkälti bussissa pl. hotelliyö Thirunellyssä. Täytynee mennä v-kirjaimen toista reunaa ylöspäin vaikkapa junalla. Pidemmittä puheitta, saanko esitellä, päivän kolme bussia.
Puoliltapäivin lähdettiin Thirunellyn temppeliltä mantelipadia kohti.
Ei se oikeasti ole mantelibuddy, vaan Mananthavady, mutta nämä inkkarien pitkät paikannimet taipuu niin helposti suomalaisen suussa sulavampaan muotoon. Siitäs saatte kielipoliisit. Hoksattiin kysyä josko bussi menisi vielä kauemmas kuin mantelipadi ja menihän se. Aina Kalpettaan asti. Sinne siis ostimme liput (44 INR). Bussi nytkähti liikkeelle Shivan ylistysmusiikin tahtiin. Mikäs siinä, temppeliltä kun lähdettiin. Shivan ylistys jatkui aina mantelipadiin asti, sieltä eteenpäin meno oli vähemmän harrasta. Keralassa miesten muodissa tänä vuonna on kauluspaita ja lungi.
Sattuipa hassusti että Elmo istui bussissa signaalimiehen paikalle. Intialaista bussia operoi kolme miehistön jäsentä: rahastajapoika, signaalimies ja kuski. Signaalimies siis painaa nappuloista tai vetää narusta jotta kuskin vieressä kello soi pysähtymisen ja edelleen liikkeelle lähdön merkiksi. Signaalimies istuu takaoven vieressä, parhaiten ilmastoidussa paikassa, takaovi kun on monesti avoinna koko matkan ajan. No kuitenkin, liikkeelle lähdettyämme signaalimies tuli jostain bussin etuosasta vaatimaan Elmolta omaa istuintaan takaisin. Annoin sen suosiolla ja jäin istumaan tämän kultakastisen miehen viereen. Jossain kohtaa signaalimies meni rahastamaan ja rahastaja tuli signaalimieheksi. Lähempänä määränpääasemaa, signaalimies hyppäsi bussista. Seuraavalla pysäkillä kyytiin tuli tuhat koululaista ja joku partasuu mies perunasäkin kanssa. Partasuu vaati signaalimiehen paikka, joka oli tyhjillään. Hällä ei ollut kuitenkaan ammatillista ketteryyttä ja Elmo joutui nostamaan laiskan persauksensa ylös jotta mies ja säkki pääsivät istumaan. Mies jutteli mulle kovasti hindiksi ja rupesi tekemään lähempää ystävyyttä, otti kädestä ja hymyili nätisti. Partasuu ajoi kuitenkin vain yhden, tosi pitkän, pysäkinvälin ja ystävyytemme päättyi hänen jäädessä kotipysäkilleen. Toivottelin vielä suomeksi hyvää loppupäivää ja partasuu toivotti varmaan samaa hindiksi. Taisi olla tähänastisen elämäni lyhin ystävyys.
Kalpetan keskustassa pussi bysähtyi New Order ravintolan eteen. Otimme vihjeestä vaarin ja menimme lounaalle.
Kohta osaat sinäkin syödä sormin riisiä.
Oikea tekniikka on seuraava: pese kädet hyvin. Sotke riisi, kastike ja mahdollinen liha lautaselle. Riisin saat parhaiten suuhun kun otat sitä OIKEAN käden sormenpäihin, vie sormet suuhun ja työnnä peukalolla riisit suuhun. Toista kunnes lautanen on tyhjä tai et kestä enää chilin poltetta. Pese kädet hyvin myös lounaan jälkeen.
Pikalounaan jälkeen hyppäsimme kadulle ja kulman takana olikin jo bussiasema, josta löytyi Kozhikodeen menevä bussi (47 INR), joka lähti samantien. Mentiin bussin etuovesta ja napattiin ekat vapaat penkit. Siirryttiin myöhemmin lipunmyyjän pyynnöstä taaksepäin, kun olimme istuneet epähuomiossa "ladies only" eli naisille varatuille paikoille. Oma vika, mitäs emme huomanneet ikkunan päälle valkoisella maalilla hindiksi kirjoitettua merkintää.
Kerala on todella varakkaan oloinen osavaltio. Miehet ja naiset ovat poikkeuksetta hyvin pukeutuneita ja koululaiset ovat uniformuissaan. Miehillä on kultakello ja teineillä joku hienompi teinikello. Ei kuitenkaan digitaalista Casiota, niinkuin Elmon nuoruudessa. Lounari tiesi kertoa että Kerala on ollut pitkään (ehkä vieläkin) kommunistinen osavaltio ja sitä juhlistavat lukuisat pienikokoiset punaiset sirppi ja vasara liput.
Tämä bussi lähtikin yllättäen laskeutumaan vuoristotietä ja neulansilmämutkia alas. Mitä hittoa! Ei kai me noin korkealla siellä Western Ghat vuoristossa oltu?? No, kerranhan sitä vaan eletään ja vaikka vuoristotiellä ei ole viittäkytä metriä pidempää suoraa, hitaampien ohittelu on jatkuvaa. Kerran vain kuumotti kun oli tiukahko mutka oikealle, silta ja kahden bensarekan ohitus. Mutta niin vain siitäkin selvittiin ja muutama kymmenen neulansilmaa ja huisin hienoa rotkomaisemaa myöhemmin oltiin alhaalla ja matka jatkui kohti merenrantaa ja Kozhikodea. Bussiyhteydet on menny todella sulavasti vaikkei olla mitenkään suunniteltu reittejä. Busseja seuraavaan kohteeseen on vain lähtenyt aina tarvittaessa. Myös Kozhikodessa ehdittiin vain vessaan ja kioskilta ostaa lisää vettä ennen päivän viimeistä viiden tunnin bussimatkaa.
Expressbussi Kochiin, here I come.
Tän bussin (151 INR) kuski on jotenkin aggressiivinen ja ajo on kovin tökkivää. Torveakin se soittaa ärsyttävästi tutuuuuuuut tai tutututututuuuuuuuuuuuuut. Edelliset bussikuskit ovat olleet ammattilaisia, ohittelut on mennyt sivistyneesti tut tut merkinannolla, johon ohitettava on vastannut tututuut tai ei ollenkaan. Mutta ei, nyt saatiin oikein hermoraunio kuskiksi. Tai kyllä mä sitäkin ymmärrän. Kozhikodesta olis menny iso ja hieno pikatie Kochiin, mutta tämäkin expressbussi kiersi kolme neljäsosaa matkasta pikkuteitä, jotta sai jonkun isomman kaupunkin reittiin. No, tästä viimeisestä kaupungista mentiin sitten pikatietä. Ja meno oli tasaista ja nopeaa. Viimeinkin.
Vieruskaverit on aina hauska yllätys. Tropico sai intian lihavimman miehen matkalaukkuineen, joten kolme länkkäriä tai neljä inkkaria vetävään penkkiin ei muita mahtunut. Mun vieruskaveriksi tuli joku intialainen kultakellosalkkumies (engl. salaryman), joka sammui viereen aikansa pyörittyään. Toisena vieruskaverina oli kaks rinkkaa päällekkäin. Rinkkojen kanssa kun matkustaa niin viedään melkein aina kolme (alussa neljä ennenkuin oppi systeemin) istuinpaikka jos ei saada istuimia jostain missä on sopiva kolo rinkoille. Onneksi ei ole tarvinnut mennä viittä tuntia rinkka sylissä kahden inkkarin välissä puserruksissa. Vielä.
Tropico oli vetänyt neljä litraa vettä päivän aikana käyttämättä Kozhikoden pit stoppia, joten luonnon kutsuhuutojen kädessä sietämättömiksi hyppäsimme bussista pois lähellä Kochinia ensimmäisellä isommalla pysäkillä, maksoi mitä maksoi. Heti kohta paljastui, että tämä Ernakulamin pysäkki on juurikin niin lähellä Kochinia kuin tämä Thiruvananthapuramiin (ihania nämä pitkät intialaiset nimet) jatkava bussi edes menee. En tiedä oliko Shivan, Satin, Lakshmen vai Ganeshin merkki, mutta oikea pysäkki tuurilla oli niin vahva signaali yläkerrasta että otimme lähimmän hotellin. Intialainen bisneshotelli aamupaloineen ja kirjekuoreen taitettavine loppulaskuineen kustansi 1500 rupiaa, eikä oltu puoli yhdeltätoista illalla väsyneinä oikein neuvottelukunnossa joten otettiin se. Tilattiin huonepalvelusta jotain riisikananmunakanamössöä ja vettä.
Iltapalan nautittuamme ei tarvinnut taaskaan unta houkutella sokeripalalla.
Uusien tuktukien kauppa. Minareetteja. Jeesuskirkkoja. Lukuisia kylien keskustoja mainostauluineen. Intialaiset eivät syö bussissa ja juovatkin kovin harvoin. Bussien hautuumaa. Autokorjaamo. Mopokorjaamo. Bussikorjaamo. Naisystävällinen poliisiasema. Islamilaisia kouluja. Yksityisiä kouluja. Englannin kielikouluja. Rekkoja. Busseja. Skoottereita. Moottoripyöriä. Tuktukkeja. Joskus harvoin henkilöautoja. Ei yhtään liikenneonnettomutta koko kahden viikona aikana.
Eka päivä ettei nähty yhtään länkkäriä.
Kaksi viikkoa intiassa ja bussilla on tultu Mumbaista alas Kochiin asti. Viimeiset kaksi päivää on mennyt aika pitkälti bussissa pl. hotelliyö Thirunellyssä. Täytynee mennä v-kirjaimen toista reunaa ylöspäin vaikkapa junalla. Pidemmittä puheitta, saanko esitellä, päivän kolme bussia.
Eka bussi
Puoliltapäivin lähdettiin Thirunellyn temppeliltä mantelipadia kohti.
Ei se oikeasti ole mantelibuddy, vaan Mananthavady, mutta nämä inkkarien pitkät paikannimet taipuu niin helposti suomalaisen suussa sulavampaan muotoon. Siitäs saatte kielipoliisit. Hoksattiin kysyä josko bussi menisi vielä kauemmas kuin mantelipadi ja menihän se. Aina Kalpettaan asti. Sinne siis ostimme liput (44 INR). Bussi nytkähti liikkeelle Shivan ylistysmusiikin tahtiin. Mikäs siinä, temppeliltä kun lähdettiin. Shivan ylistys jatkui aina mantelipadiin asti, sieltä eteenpäin meno oli vähemmän harrasta. Keralassa miesten muodissa tänä vuonna on kauluspaita ja lungi.
Sattuipa hassusti että Elmo istui bussissa signaalimiehen paikalle. Intialaista bussia operoi kolme miehistön jäsentä: rahastajapoika, signaalimies ja kuski. Signaalimies siis painaa nappuloista tai vetää narusta jotta kuskin vieressä kello soi pysähtymisen ja edelleen liikkeelle lähdön merkiksi. Signaalimies istuu takaoven vieressä, parhaiten ilmastoidussa paikassa, takaovi kun on monesti avoinna koko matkan ajan. No kuitenkin, liikkeelle lähdettyämme signaalimies tuli jostain bussin etuosasta vaatimaan Elmolta omaa istuintaan takaisin. Annoin sen suosiolla ja jäin istumaan tämän kultakastisen miehen viereen. Jossain kohtaa signaalimies meni rahastamaan ja rahastaja tuli signaalimieheksi. Lähempänä määränpääasemaa, signaalimies hyppäsi bussista. Seuraavalla pysäkillä kyytiin tuli tuhat koululaista ja joku partasuu mies perunasäkin kanssa. Partasuu vaati signaalimiehen paikka, joka oli tyhjillään. Hällä ei ollut kuitenkaan ammatillista ketteryyttä ja Elmo joutui nostamaan laiskan persauksensa ylös jotta mies ja säkki pääsivät istumaan. Mies jutteli mulle kovasti hindiksi ja rupesi tekemään lähempää ystävyyttä, otti kädestä ja hymyili nätisti. Partasuu ajoi kuitenkin vain yhden, tosi pitkän, pysäkinvälin ja ystävyytemme päättyi hänen jäädessä kotipysäkilleen. Toivottelin vielä suomeksi hyvää loppupäivää ja partasuu toivotti varmaan samaa hindiksi. Taisi olla tähänastisen elämäni lyhin ystävyys.
Kalpetan keskustassa pussi bysähtyi New Order ravintolan eteen. Otimme vihjeestä vaarin ja menimme lounaalle.
Toka bussi
Kohta osaat sinäkin syödä sormin riisiä.
Oikea tekniikka on seuraava: pese kädet hyvin. Sotke riisi, kastike ja mahdollinen liha lautaselle. Riisin saat parhaiten suuhun kun otat sitä OIKEAN käden sormenpäihin, vie sormet suuhun ja työnnä peukalolla riisit suuhun. Toista kunnes lautanen on tyhjä tai et kestä enää chilin poltetta. Pese kädet hyvin myös lounaan jälkeen.
Pikalounaan jälkeen hyppäsimme kadulle ja kulman takana olikin jo bussiasema, josta löytyi Kozhikodeen menevä bussi (47 INR), joka lähti samantien. Mentiin bussin etuovesta ja napattiin ekat vapaat penkit. Siirryttiin myöhemmin lipunmyyjän pyynnöstä taaksepäin, kun olimme istuneet epähuomiossa "ladies only" eli naisille varatuille paikoille. Oma vika, mitäs emme huomanneet ikkunan päälle valkoisella maalilla hindiksi kirjoitettua merkintää.
Kerala on todella varakkaan oloinen osavaltio. Miehet ja naiset ovat poikkeuksetta hyvin pukeutuneita ja koululaiset ovat uniformuissaan. Miehillä on kultakello ja teineillä joku hienompi teinikello. Ei kuitenkaan digitaalista Casiota, niinkuin Elmon nuoruudessa. Lounari tiesi kertoa että Kerala on ollut pitkään (ehkä vieläkin) kommunistinen osavaltio ja sitä juhlistavat lukuisat pienikokoiset punaiset sirppi ja vasara liput.
Tämä bussi lähtikin yllättäen laskeutumaan vuoristotietä ja neulansilmämutkia alas. Mitä hittoa! Ei kai me noin korkealla siellä Western Ghat vuoristossa oltu?? No, kerranhan sitä vaan eletään ja vaikka vuoristotiellä ei ole viittäkytä metriä pidempää suoraa, hitaampien ohittelu on jatkuvaa. Kerran vain kuumotti kun oli tiukahko mutka oikealle, silta ja kahden bensarekan ohitus. Mutta niin vain siitäkin selvittiin ja muutama kymmenen neulansilmaa ja huisin hienoa rotkomaisemaa myöhemmin oltiin alhaalla ja matka jatkui kohti merenrantaa ja Kozhikodea. Bussiyhteydet on menny todella sulavasti vaikkei olla mitenkään suunniteltu reittejä. Busseja seuraavaan kohteeseen on vain lähtenyt aina tarvittaessa. Myös Kozhikodessa ehdittiin vain vessaan ja kioskilta ostaa lisää vettä ennen päivän viimeistä viiden tunnin bussimatkaa.
Expressbussi Kochiin, here I come.
Kolmas bussi
Tän bussin (151 INR) kuski on jotenkin aggressiivinen ja ajo on kovin tökkivää. Torveakin se soittaa ärsyttävästi tutuuuuuuut tai tutututututuuuuuuuuuuuuut. Edelliset bussikuskit ovat olleet ammattilaisia, ohittelut on mennyt sivistyneesti tut tut merkinannolla, johon ohitettava on vastannut tututuut tai ei ollenkaan. Mutta ei, nyt saatiin oikein hermoraunio kuskiksi. Tai kyllä mä sitäkin ymmärrän. Kozhikodesta olis menny iso ja hieno pikatie Kochiin, mutta tämäkin expressbussi kiersi kolme neljäsosaa matkasta pikkuteitä, jotta sai jonkun isomman kaupunkin reittiin. No, tästä viimeisestä kaupungista mentiin sitten pikatietä. Ja meno oli tasaista ja nopeaa. Viimeinkin.
Vieruskaverit on aina hauska yllätys. Tropico sai intian lihavimman miehen matkalaukkuineen, joten kolme länkkäriä tai neljä inkkaria vetävään penkkiin ei muita mahtunut. Mun vieruskaveriksi tuli joku intialainen kultakellosalkkumies (engl. salaryman), joka sammui viereen aikansa pyörittyään. Toisena vieruskaverina oli kaks rinkkaa päällekkäin. Rinkkojen kanssa kun matkustaa niin viedään melkein aina kolme (alussa neljä ennenkuin oppi systeemin) istuinpaikka jos ei saada istuimia jostain missä on sopiva kolo rinkoille. Onneksi ei ole tarvinnut mennä viittä tuntia rinkka sylissä kahden inkkarin välissä puserruksissa. Vielä.
Tropico oli vetänyt neljä litraa vettä päivän aikana käyttämättä Kozhikoden pit stoppia, joten luonnon kutsuhuutojen kädessä sietämättömiksi hyppäsimme bussista pois lähellä Kochinia ensimmäisellä isommalla pysäkillä, maksoi mitä maksoi. Heti kohta paljastui, että tämä Ernakulamin pysäkki on juurikin niin lähellä Kochinia kuin tämä Thiruvananthapuramiin (ihania nämä pitkät intialaiset nimet) jatkava bussi edes menee. En tiedä oliko Shivan, Satin, Lakshmen vai Ganeshin merkki, mutta oikea pysäkki tuurilla oli niin vahva signaali yläkerrasta että otimme lähimmän hotellin. Intialainen bisneshotelli aamupaloineen ja kirjekuoreen taitettavine loppulaskuineen kustansi 1500 rupiaa, eikä oltu puoli yhdeltätoista illalla väsyneinä oikein neuvottelukunnossa joten otettiin se. Tilattiin huonepalvelusta jotain riisikananmunakanamössöä ja vettä.
Iltapalan nautittuamme ei tarvinnut taaskaan unta houkutella sokeripalalla.
Bussin ikkunoiden läpi nähtyä
Uusien tuktukien kauppa. Minareetteja. Jeesuskirkkoja. Lukuisia kylien keskustoja mainostauluineen. Intialaiset eivät syö bussissa ja juovatkin kovin harvoin. Bussien hautuumaa. Autokorjaamo. Mopokorjaamo. Bussikorjaamo. Naisystävällinen poliisiasema. Islamilaisia kouluja. Yksityisiä kouluja. Englannin kielikouluja. Rekkoja. Busseja. Skoottereita. Moottoripyöriä. Tuktukkeja. Joskus harvoin henkilöautoja. Ei yhtään liikenneonnettomutta koko kahden viikona aikana.
Eka päivä ettei nähty yhtään länkkäriä.
No comments:
Post a Comment