Lelujunailua ja Chandigarh ensivaikutelmat

Himalayan Queen

Tämän jännitysnäytelmän edellisessä jaksossa mainittiinkin jo Kalka-Shimla rautatie.

Kyseistä rautatietä kutsutaan lelujunaksi (engl. toy train), koska se on yksi harvoista kapean raidevälin reiteistä enää intiassa. Ja mikä parasta, maisemat on upeat, kun reitti nousee vuoristoon ja Shimlaan. Tai siis mun tapauksessa laskee, kun olin paluumatkalla. Pitkän etsinnän jälkeen junaan löytyi liput ihan tavallisten intian junien tapaan Cleartripistä bookkaamalla. Kaikki Delhiitit kun ovat perjantaina tai lauantaina nousemassa vuoristoon, niin ainut missä oli tilaa oli lauantain paluu. Hupsista ja kliksistä vaan ja luottokorttiani veloitettiin vain(!) 293 rupialla tästä n. viiden tunnin lelujunailusta. Totta puhuen tämä junamatka oli ainut syy, miksi ylipäätänsä vaivauduin Shimlaan asti. Mutta näin jälkikäteen, kyllä Shimla oli ihan kiva muutenkin.

Täytyy kyllä hattua nostaa britti-insinööreille, juna laski vuorenrinnettä alas "neulansilmä" mutkia mutkitellen. Neulansilmät oli tosin isolla kaartosäteellä, mutta kuitenkin. Kakkosluokan kovat penkit ja monin paikoin ajamaton puska rautatien ja kuvankauniiden maisemien välissä vähän laski pisteitä. Kokonaisarvosanaksi 8.5.

Oviaukossa isoisä, ikkunassa pojanpoika

Kiskot veivät myös kotiin

Lelujunan häntä

Kapea on sisältä

Yksi räpsäisy niitä kuvankauniita maisemia ja vuoristotie

Samassa vaunussa matkusti lisäkseni vain kaksi muuta länkkäriä - vanhempi kiwi pariskunta. Muita mainitsemisen arvoisia kanssamatkustajia: inkkariperhe, jonka jäsenet oliwat pukeutuneet kuten americcalaiset, puhuivatkin americcaa ja oliwat american mitoissa. Yhdessä loossissa oli kaksi lapsiperhettä vastakkain. Molemmissa perheissä oli n. 9 vuotias poika, mutta kukaan ei ottanut kontaktia toiseen perheeseen. Liekö joku intialainen kastijuttu vai joku muu, en tiedä. Joku kakskymppinen poitsu oli isoisänsä kanssa lähtenyt lelujunailemaan. Ei ne paljoa jutelleet keskenään, kun niillä oli eri puolella junaa paikat, vaikkakin vierekkäiset numerot. Tauoilla juttelivat ja sitten loppumatkasta kun americcalaisdunut inccariberhe jäi pois ennen määräasemaa Kalkaa.

Kalkasta sekoillen Chandigarhiin

Jep jep. Olin ostanut netistä lipun toiseen junaan Kalka-Chandigarh ja ihmettelin miten sekin voi maksaa 293 rupiaa kun on kuitenkin vain puolen tunnin junamatka. Peruutin sen jo Shimlassa, luullen saavani koko summan takaisin. Olis pitänyt lukea pienellä painetut ehdot. Sain 150 takaisin. Just. Olin asian unohtanut tai ainakin työntänyt pois tietoisesta tajunnasta moisen epäkohdan....

...kunnes saavun Kalkaan ja rupean miettimään vaihtoehtoja Chandigarhiin pääsemiseksi. Ostanko uuden junalipun, lähdenkö etsimään bussipysäkkiä tai asemaa vai otanko taksin tai tuktukin. Matkaa oli vain n. 30km, joten neuvottelutaitoisille myös taksi olisi ollut kohtuullinen vaihtoehto. Ajattelin kuitenkin köyhäillä ja ostin halvimman lipun ilman paikkavarausta, sinne meni 30 rupiaa. Ja ihan hukkaan, ei ehtinyt lipuntarkastaja mun vaunuun ennenkuin piti hypätä pois. Poispääsy tekikin tiukkaa, nimittäin Chandigarhista oli junan sikaosastoon tulijoita eivätkä meinanneet päästää junasta poistujia ensin ulos kun kaikki halusivat istumapaikan, joita ei kaikille tulisi riittämään. Yksi tai kaksi ehti sisään junaan kun katsoin että tossa on mun sauma. Karjaisin kovalla äänellä PERKELE! ja annoin kyynärpäiden laulaa ja survoin itseni oviaukosta ulos. Hämmästyttävää kuinka määrätietoisuus auttaa ja sain tehtyä moosekset eli ihmismeren väistymään. Yksi inkkari taisi kaatua maahankin asti, mutta oma vikansa, mitäs ei ymmärtänyt väistää etuajo-oikeutettuja. Ei jaksa enää tällä intiakokemuksella (tai ehkä oikeammin intiaväsymyksellä) tuntea sääliä heikompiälyisempiä kohtaan.

Luulin vetäväni pitemmän korren tuktuk kuskin kanssa, kun piilotin lompsan rinkkaan ja jätin taskuun vain viisikymppisen ja sanoin että viimeisellä viiskymppisellä pitäis päästä hotellille, loput on varastettu. Joku kuski sitten lähti mua ajamaan, kävi toki ensin hakemassa prepaid lapun prepaid tiskiltä, lappuun kirjoitettiin Sector 17 ja hinnaksi 77 rupiaa. Painotin vielä että ei mulla ole kuin 50, onko varmasti ok? Okei okei, kuski lausahti melkein koko englannin sanavarastonsa. No heti ekaksi kun rautatieasemalta lähdettiin, niin kuskin pysäytti poliisiratsia. Kuski yritti esitellä prepaid lappua ja viittoili muhun päin ja selitti kovasti poliisille, vaan ei auttanut, menivät vielä kauemmas neuvottelemaan. Istuskelin rauhassa tuktukissa kunnes tulivat vielä hakemaan tuktukin salalokerosta jotain papereita, enkä oikein ymmärtänyt mistä on kysymys. Kysyin poliisilta mitähän asia mahtaa koskea ja sain vastauksen intian kielellä. Sanoin etten ymmärrä ja poliisin kasvoille levisi leveääkin leveämpi pepsodent hymy ja sanoi vain "jopijopi hundred rupees" ja sitten käteltiin ruokaketjun ymmärryksen symboliksi. Poliisi kusettaa taksikuskia, taksikuski asiakasta. Näin se vaan menee. Ilmeisesti kuskilla ei ollut paperit kunnossa ja joutui antamaan pienen lahjuksen poliisien kahvirahastoon.

Sisäistä kitkaa tai "kyllä mua silloin niin harmitti"

Sitten se kuski jätti mut jonnekin Sector 17 alkupäähän ja yritin kovasti selittää että veisi mut hotellille asti, mutta ei se ymmärtänyt enää englantia eikä suomea. Sanoi vain ettei tuonne voi ajaa, se on kävelykatu, niinkuin olikin. Ajattelin, ettei intian uusimmassa, siisteimmässä ja ainoassa tyhjälle arkille sveitsiläisen arkkitehdin suunnittelemassa kaupungissa voi olla vaikea navigoida. Eikä olisi ollutkaan, mikäli a) hotelli tai sen osoite olisi löytynyt google mapsista b) hotellivoucherin kartassa hotelli olisi ollut merkattu oikeaan kohtaan ja c) olisin kysynyt jokaiselta vastaantulijalta uutta suuntimaa. Loppujen lopuksi jouduin soittamaan sinne hotelliin ja lähettivät sieltä jonkun vastaan kuvailemaani paikkaan mua hakemaan. Ei mennyt kuin kaksi minuuttia kun mies tuli vastaan Hotel Oyster pikee paidassaan. Viimein hotellille saapuessani noteerasin, että sen edessä oli tuktukeja parkissa pitkä rivi. No ei se mitään ettei kuski ajanut mua perille asti. Mutta sitten päässä napsahti kun näin että olin kävellyt 10m päästä ohi ja kääntynyt oikealle etsiessäni voucherin karttaan merkattua täppää, kun olisi pitänyt kävellä suoraan. Tätä se väsy ja nälkä teettää. Ei ole montaa kertaa elämässäni noin suututtanut joutua olosuhteiden ja oman jääräpäisyyden uhriksi, muttta nyt meni kyllä top vitoseen, kun kilometrin kävelymatkasta tulikin kaks kilsaa. Onneksi ei kuitenkaan satanut vettä, eikä ollut ripuli. Olis voinut suututtaa vielä enemmän.

Täytynee laajentaa Liettuan suomalaiselta bisneskonkarilta kuulemani neuvo "ei koskaan nälkäisenä asioimaan virastoon" koskemaan myös intian matkailun logistiikkahuolia "ei koskaan nälkäisenä tuktukin, taksin, hotellin, hännystelijän tai ex-neuvostoliiton virkailijan kanssa asioimaan".

Tänään jäljellä 10 päivää intiassa ja tuntuu että alkaa jo riittämään jatkuva säätäminen ja hintaneuvottelu. Kai sitä pitäisi mennä paremmin itteensä jotta osaisi ottaa rennosti kun länkkärituristista niistetään rahaa oikealta ja vasemmalta. Tai sitten vain kehitellä jostain kova ja ehtymätön taistelumieli. Nyt vain väsyttää ja menee maku ja monia varmaan ihan hienoja kohteita jää välistä, kun ei jaksa lähteä säätämään logistiikkaa.

Täällä Chandigarhissa en aio tehdä mitään turistijuttuja vaan vaan levätä hermoja ja valmistautua viimeiseen koitokseen eli ihmeellisen intian pääkaupunkiin, Delhiin.