Chandigarh

Seitsemmännentoista sektorin shoppailutaivas

Ostin paidan. Merkkiliikkeestä. Yritin tinkiä. Ei onnistunut. Kaikkeni yritin. Viimeisenä keinona jopa poiskävelyä. Jouduin palaamaan ja maksamaan listahinnan tuhatkahdeksansataa (25eur) paidasta. Olen muotitietoinen.

Kaupungilla on leveät kadut ja paljon pysäköintitilaa, puistoja ja autotonta kävelykatua. Hännystelijöitä ei ole, luultavammin siksi, että tänne ei turistit eksy. Yhtään länkkäriä en taas nähnyt. Autot on keskimäärin parempia kuin muualla intiassa, isot mersut tai bemarit kiinnittää huomiota, kun niitä ei ole nähnyt muualla intiassa. No, Kolkatassa tosin näin punaisen Ferrari Testarossan kaahaamassa sunnuntai-illan väljähkössä liikenteessä.

Ostoskadun toista reunaa reunustivat kengänkiillottajat, niitä oli varmaan kymmenen peräkkäin kalastelemassa asiakkaita passiivisesti. Harmi ettei läpysköissä eikä varpaissa ole paljon kiillottamista. Toisella puolen oli rihkamamyyjiä ja uutena tuttuna puntaripojat. Eli poika jolle pari lanttia heittämällä sait käyttää henkilövaakaa ja heti samantien neulan lukemasta tietää elopainosi. Kätevää, eikö totta. Todella hienoa tällainen yritteliäisyys. Varmasti monet, kuten minäkin, käyttävät näitä edullisia, joskin melko "tarpeettomia" palveluita ihan vain yrittäjää tukeakseen. Minä kun en juuri koskaan anna kerjääjille rahaa, vaikka kuinka olisi elämä potkinut päähän ja asiat huonosti. Asia on heti eri, jos rahalla saa kuulla vaikka hyvinsoitettua musiikkia tai ostaa ylihintaisia postikortteja joita muutenkin tulisi ostettua. Merkkiliikkeissä vaatteita sovitellessa hyvät tavat jäivät päälle ja kiitin kadulla istunutta myyjääkin hänen ajastaan, kun en mitään ostanut vaan katselin vain.

Kaupunki on todella ei-intialainen ja hotellilta ostoskadulle ja takaisin kävellessäni tuli mieleen että ainoastaan valkonaamojen poissaolo sekä kadun varteen parkkeerattujen autojen valikoimat paljastavat että ollaan intiassa eikä Tapiolan betoniostarilähiössä.

Luinpa kerran sunnuntain Hesarin deittipalstaa

Tai siis tälläkertaa sunnuntain tisarin eli Times of India, joka kuului bisneshotellin aamupalaan.

Sanomalehdestä käy hyvin ilmi mitä paikalliset ajattelee ja kirjoittelee. Eli minkä ympärillä elämä pyörii. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi osastoon Matrimonial classifieds eli henkilökohtaista palstan parinhakuosuus. Kaikki tietänevät että intiassa perhearvot ovat kohdallaan ja avioliitto on nuoren ihmisen tärkeä virstanpyykki ja hyvin monen nuoren virstanpyykki on vanhempien järjestämä. Siis vanhanaikaisesti vanhemmat valitsevat nuorilleen sopivan puolison ja nuorten tehtävänä on vain suostua avoimin mielin ja antaa rakkauden kasvaa välillensä. Länsimainen "rakkaus ensin, avioliitto toiseksi" tyyli on myös kasvattamassa suosiotaan, mutta kuitenkin vielä tänään se on vähemmistössä. Kaikki ilmoitukset olivat naisten (tai heidän vanhempiensa) laittamia. Tyypillinen ilmoitus voisi olla vaikka tällainen:

Kaunis khatri tyttö, syntynyt 25.4.1988, kauppakoulun käynyt, omistaa asunnon, laillisesti avioeronnut, puhuu täydellistä englantia, töissä USA:ssa 70 000 USD/vuosi,  vanhemmat liikemiehiä, veli insinööri. Etsii kahvitonta, savutonta, alkoholitonta vegetaarimiestä, valtion työntekijät etusijalla, samoin kuin ulkomaille asettuneet. Ylempi kasti ei este, myös parrattomat sikh miehet käy.

Tällaisia ilmoituksia oli muutaman aukeaman verran kasteittain alaotsikoitu. Brahmin kasti oli luonnollisesti ensimmäisenä ja kastijärjestyksessä edettiin ja viimeisenä vähemmistöt kuten muslimit, kristityt ja fyysisesti poikkeavat.

Toisen tyyppinen ilmoitus, mitä ei suomessa lehdissä näy oli tällainen:

Minä, Tommi Taneli Singh, sanoin olevani tunnustamatta poikani Eero Heikki Singh:n 1.4.2013. Nyt hän on kuitenkin ymmärtänyt vikansa ja parantanut tapansa, joten hyväksyn hänet jälleen pojakseni tänään 25.4.2013.

Intia on todella perhearvojen maa.