Matka syvälle luonnonpuistoon
Aamupalan jälkeen yritin nostaa käteistä Varanasissa. Eka automaatti oli tietenkin tyhjä, mutta toisesta sain. Täällä käteisautomaatit on yleensä lasikopissa, eikä kadun varressa seinässä kuten suomessa. Lasikopissa tuli vähän ahdasta, ei rahamäärästä johtuen kuitenkaan, vaan olin jo rinkka selässä matkalla rautatieasemalle. Sain neuvoteltua kyydin satkulla, mutta aika monta tuktuk kuskia piti jututtaa samalla kun kävelin oikeaan suuntaan. Sitten kun sen kyydin sain, niin joku kuskin kaveri hyppäs vielä puolimatkasta etupenkille kuskin viereen. Ei maksanut osuuttaan kyydistä hän. Milloinkahan nämä inkkarit tajuavat että jos riksa veloittais multa saman kuin inkkareilta, niin ajaisin niillä koko ajan. Nyt periaatteen vuoksi en aja mitään minkä voin kävellä. Varaa olisi, mutta jos hinta ei ole "rehti", niin ei vain huvita tukea kyseisen yrittäjän asennevalintaa. No, kaipa se on heille kannattavampaa ajaa muutama ryöstöhintainen kyyti ja odotella loppuaika kuin olla koko ajan ajossa normaalilla hinnalla. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa, suomessa ja norjassa taksit ovat kuitenkin koko ajan ajossa ryöstöhinnalla.
Rautatieasemalla etsin vielä postilaatikkoa ja tullessani asemarakennuksesta takaisin ulos, tuktukmiehet "hyökkäsivät" kimppuun tarjouksineen ja kysymyksineen. Naurahdin vain ja totesin jotenkuten tälleen "pojat pojat, hukkaatte vain aikaanne, mulla lähtee juna pois ihan just". Eivät edes uskoneet ennenkuin sanoin junan numeron ja lähtöajan jonkun sitä kysyessä.
Junamatka oli erilainen kuin noi pääreittien junamatkat ovat olleet. Myyntimiehiä ei ollut käytävillä juuri ollenkaan. Illalliseksi sain onneksi syötyä vaihtelun vuoksi Thali lautasellisen, eli riisiä, pari rieskaleipää ja neljä erilaista kastiketta. Alkoi jo nämä junabiriyanit tulla korvista ulos. Samassa loossissa oli joku nuoripari, naisella oli kädet hennatatuoitu, joka tarkoittaa että hän on mennyt tai on menossa lähipäivinä. Eivät paljon olleet juttutuulella, joten annoin heidän nukkua ja kuuntelin musaa ja lueskelin kirjaa.
Iltayhdeltätoista juna viimein pysähtyi pikkuisen Umarian kohdalla minuutiksi ja hyppäsin pois junasta. Heti asemalaiturilla kyselin kahdelta länkkäriltä jos jaetaan taksi, mutta heillä olikin jo resort hotellin puolesta kyyti järjestetty. Pienellä lahjuksella kuskille (500 INR) ei kuitenkaan ollut mikään ongelma jakaa tätä kyytiä kanadalaisen radiojuontajan ja hänen vaimonsa kanssa. He asuvatkin kätevästi naapuriresortissa Tigergarh:ssa. Mun The Wildflower Resort pyysi 1200 INR hotellin kyydistä. Olin päättänyt että ajan mieluummin taksilla tai tuktukilla itse, niin säästän rahaa ja saan merkattua enemmän seikkailukokemuspisteitä kirjanpitooni. Onneksi en joutunut ottamaan tuktukkia, oli nimittäin ekan kerran tällä reissulla ihan oikeasti huono tie. Sainpahan intiassakin afrikkalaista hierontaa (engl. African massage), kuten tätä huonolla tiellä mahdollisimman lujaa ajamista kutsutaan Keniassa. Resortille kun pääsin joskus puolen yön maissa, niin hetken huudeltuani joku tuli täyttämään paperit ja näyttämään huoneen. Olivat herättäneet vielä kokinkin, niin en kehdannut olla tilaamatta iltapalaa. Kyllä tähän herrana olemiseen on niin vaikea tottua. Eniten ärsyttää kun joku kyttää syömistäni, ettei vain pääse paahtoleipä loppumaan tai vesilasi tyhjenemään.
Kymmenen tuntia junassa ja tunti kuoppaista metsätietä takaa että täällä ei ole mitään kesyjä citytiikereitä.
No comments:
Post a Comment