Khajuraho ja safarin talousarvio

Ei ole ilmaisia illallisia edes Khajuraho:ssa

Vai onko sittenkin?

Lounarissa eli Lonely Planet matkaoppaassa Zen Hotellia oli kehuttu matkaajien kohtauspisteeksi. Otin sieltä huoneen 500 INR/yö ja ylläripylläri, olen taas ainoa asiakas. Syömäni tukevan lounaan jälkeen aikoivat tarjota minulle illallisen "Shiva juhlan" kunniaksi. Ja paskanmarjat. Kyllä tässä on joku koira haudattuna.

Kilpailu hotellin asiakkaista tuntuu olevan täällä kovaa näin kesäkaudella, kun neljänkymmenen paremmalla puolella olevat lämpötilat eivät enää houkuttele kuin rohkeimmat turistit kaupunkiin. Käveleskellessäni nimittäin Hotel Royal Chandelan mies kysyi missä asun nyt ja haluanko halvemman huoneen. No, kävin tsekkaamassa 300 INR/yö huoneen ja ihan samalta se näytti kuin tämä mistä maksan 500 INR/yö. Siellä tosin ei ole wifi optiota, vaan pitää käyttää salaa naapurikahvilan wifiä, salasanat saa kuulemma kun käy kerran siellä kahvilla :)

Puussa linnut ja taivaalla linnunrata

Täällä kaupungilla on todella paljon lapsia pyydystämässä turisteja kuka minnekin. Royal Chandelalta lähti joku nuoriherra viemään mua pankkiautomaatille sillä verukkeella että haluaa treenata englantia kanssani. Sanoin että tervetuloa, mutta aion laskuttaa satasen tunnilta tästä kävelystä. Juttelimme mukavia ja tämä n. 12 vuotias poika osasikin yllättävän hyvin englantia ja kyseli tatuoinnistani ja esitteli omansa. Vasemmassa hauiksessaan hänellä oli nimensä japaniksi ja oikeassa englanniksi. Nostin rahaa ja kävelimme takaisin ja passitin poitsun takaisin hotelliinsa siksi aikaa kun minä menin naapurikahvilaan wifikahville. Aurinko laski ja yritin pimeyden turvin luikkia takaisin omaan hotelliini sille ilmaiselle illalliselle. No, poitsu oli jäänyt kytikselle enkä ehtinyt kuin muutaman askeleen kun se tuli jo vaatimaan mua Royal Chandela hotellille, siellä kun kaivattiin jo mua ja passiani tekemään check-in muodollisuuksia. Mitä ihmettä? En minä vielä ole lupautunut mihinkään.. Passitin poitsun takaisin ja innostuneena kyselin kahdelta oman hotellini naapurilta hintaa. Neljää sataa pyysivät plus satku lisää jos aion käyttää wifiä.

No, illalliselle viimein tullessani ei tarvinnut kauaa kasvis thali lautaselta lapioida ruokaa naamariin kun se haudattu koira löytyi. Paikan omistaja, gurupartainen mies, tuli myymään mulle oppaan Khajurahon päänähtävyydelle eli temppelille, jossa on kuulopuheiden ja googlen mukaan vielä Oslon Vigelandsparkeniakin eroottisempia kiviveistoksia. Lupauduin sellaisen varata sillä ehdolla, että kaveri osaa HYVÄÄ englantia. Ei oikein kiinnosta Bandhavgarh:n vesiputousretken tasoiset oppaat enää edes ilmaiseksi. Paljastin myös olevani kaupungissa muutaman päivän ja saaneeni parempia hintatarjouksia naapureilta. Tulivat hinnassa alas myös 400 INR/yö jos jatkan heillä, mutta wifi olis vieläkin 50 tunti, eikä mahdollisuutta ottaa videopuheluja itäeurooppaan keskellä yötä. Helppo valinta. Ilmaisen illallisen aikana gurupartainen mies ja nuorempi omistaja/työntekijä juttelivat mukavia niinkuin ammattimyyjät tekevät ja tarjosivat vielä kasvisthalin päälle paukun intialaista rommia ja pyysivät kirjoittamaan hyvää palautetta nettimatkailijoiden Tripadvisoriin.

Rommi ei ollut pahaa, mutta Zen Hotellissa on tuntihinnalla wifi, joka ehti juuri katketa ennenkuin ehdin blogin päivityksestä siirtyä Tripadvisoriin ;)

Intian puhelinyhtiöitä..

..on mahdoton saada asiakaspalvelusta kiinni.

Puhelinnumerossa on ainoastaan valikko, jossa mikään polku ei vie ihmisen kanssa puhumaan. Ekan kuukauden se toimi kuin unelma. Sitten meni 3G datapaketti umpeen. Sitä olen yrittänyt ladata netissä (ei onnistu ulkomaisella luottokortilla) minä sekä intialainen ystäväni (joku tekninen syy) täysin tuloksetta. Monta kertaa olen katukioskilla yrittänyt ladata sitä ja ostin raaputuskortinkin kympillä kokeeksi. Ei onnistunut. Tiikeriresortilla myös Avinash yritti ladata sitä netissä. Ei onnistunut. Todella ihme juttu, koska SIM-kortin ostaminen, aktivointi ja ensimmäinen lataus sujui täysin mallikelpoisesti.

Ja sitten kun löytää sen oikean kaverin, kuten kerran Kochissa ja nyt taas Khajurahossa, niin ainakin puheajan lataus onnistui, vaikkei 3G datapakettia olekaan. Onpahan ainakin hätänetti "kalliilla" veloituksella ja tekstarit kulkee kotiukrainan ja intian välillä.

Kännykkä- ja junapalvelut toimivat intiassa todella mainiosti. Kunhan ensin olet käyttänyt PÄIVIÄ opiskellaksesi kuinka saat sitten ostettua niitä mainioita palveluita. Vain intialaiset voi saada aikaan tällaisen systeemin. Ei käy kateeksi suomalaisia projektipäälliköitä joiden projektit on ulkoistettu intiaan.

Tiikerit Intiassa vrt. Leijonat Afrikassa

Huvin ja urheilun vuoksi tein pienen hintavertailun safareistani.

Eka Afrikan safarini oli v. 2007 Keniaan ja Tansaniaan, se kesti 14pv ja majoitus oli enimmäkseen teltoissa, pl. kaksi tai kolme hotelliyötä. Joka päivälle oli lukuisasti siirtymää, ohjelmaa ja retkiä. Savannia vedettiin pitkin ja poikin ja eläimiä nähtiin valtaisat määrät. Ilman lentoja koko lysti käteiskulutuksineen kustansi 193 EUR / päivä. Matka oli kanadalaisen GAP Adventures:n järjestämä pakettisafari, joka oli ostettu Kilroylta lentoineen ja hotelleineen. Ajoneuvona oli 7 hengen Toyota Hiace, joka jaettiin muiden pakettimatkalaisten kanssa.

Toka Afrikan safarini oli v. 2008 Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan, se kesti 21pv ja majoitus oli enimmäkseen teltoissa, pl. kolme tai neljä hotelliyötä. Joka päivälle oli lukuisasti siirtymää, ohjelmaa ja retkiä. Eläimiä nähtiin paljon, ei kuitenkaan samoja määriä kuin ekalla safarilla. Ilman lentoja koko lysti käteiskulutuksineen kustansi 126 EUR / päivä. Puolet ajasta oltiin omatoimisesti Kapkaupungissa ja toinen oli kanadalaisen GAP Adventures:n järjestämä pakettisafari. Pakettisafari oltiin itse ostettu netistä, norjalaiselta matkatoimistolta ostettiin lennot ja Kapkaupungin hotelli. Ajoneuvona oli 18 hengen safari truck, joka jaettiin muiden pakettimatkalaisten kanssa.

Kolmas safarini oli v. 2010 oli Mongolian Gobiin, se kesti 9pv ja majoitus oli teltoissa pl. 2 yötä hostellissa Ulaan Baatorissa. Joka päivälle oli paljon siirtymää, ohjelmaa ja retkiä. Eläimiä ei nähty, mutta huitsin hienoa postikorttimaisemaa todella paljon. Ilman lentoja koko lysti käteiskulutuksineen kustansi 70 EUR / päivä. Tämä safari ostettiin itse Mongolian Ulaan Baatorista hostellilta. Ajoneuvona 7 hengen UAZ maastoauto, joka jaettiin kahden ranskalaisen kanssa.

Neljäs safarini oli v. 2013 Intian Bandhavgarhiin, se kesti 4pv ja majoitus oli keskitason hotellissa. Kolmelle päivälle oli ohjelmaa, viimeiselle pitkä siirtymä taksilla takaisin sivistyksen pariin. Eläimiä näin vähän, mutta kuitenkin sen tärkeimmän eli tiikerin. Ilman lentoja, mutta overland siirtymineen ja käteiskulutuksineen koko lysti kustansi 117 EUR / päivä. Hotellin olin varannut netistä, hotelli järjesti safarin ja muun ohjelman. Ajoneuvona 6 hengen Gypsy maastoauto, jossa olin yksin.

Kaikki varmaan tietävät että tavaroilla ja palveluilla on aina arvo sekä hinta. Kaikista neljästä safaristani vähiten arvo ja hinta kohtasivat Intiassa. Miksikö näin? Ehkäpä siksi, että ohjelma oli löysä ja vähäinen järjestämäni ohjelmakin oli täysin epäsosiaalista, olin yksin safarilla eikä oppaan saatikka kuskin englannin kielen kyvyt riittäneet jutusteluun.

Tulee suorituspaineita viidennelle safarille.

Tiikerin päiväuni

"Hold on tight, sir"

Punamulta lehtipuumetsä ja avojeeppi

Sanoi kuskini Annu ja sitten mentiin lujaa kuivalta joenuomalta joen märkään päähän mutkaista ja kuoppaista metsätietä. Ja kohta takaisin lähtöpaikkaan. Tätä toistettiin muutaman kerran, aina kun kuultiin jonkun peuran huutavan pienen tööttitorven omaista hälytystään varoittaakseen lajitovereita ja informoidakseen ihmisiä näkemästään Tiikeristä. Sitten parin kilometrin päähän toiselle isolle vesipisteelle, mutta turhaan. Ekan aamusafarin saldoksi jäi kaksi haukkuvaa peuraa (engl. barking deer), kaksi mustaa villisikaa, pari kotkaa, metsäkanoja, lukuisia apinoita ja tiikerin tassun jälki (engl. Tiger pug mark).

Todiste että lähellä ollaan

Serkkupoikia

Toinen kerta toden sanoo

Bandhavgarh:n puistossa on kolme erillistä vyöhykettä sisäänkäynteineen. Mulla oli kolmovyöhykkeelle ostettu luvat. Sinne siis uudestaan lauantai aamuna tuttuun tapaan kello 5:30. Vaan yllätyksekseni ajettiinkin kakkosvyöhykkeelle sisään. No, mikäs siinä tuleepa nähtyä sekin. Tämän päivän kuskini ei osaa käsitellä autoa, ajaa aivan pirun paljon hitaammin kuin eilinen Annu. Lisäksi opasta ei tunnu kiinnostavan työnteko. Mistä palvelusta näillekin muka maksetaan? Päivän saldona kuitenkin lisää villisikoja, apinoita, lintuja, kauriita, peuroja, muita sarvipäitä, ison urostiikerin tassunjälkiä, naarastiikerin jälkiä, tiikerinpentujen jälkiä ja naarastiikeri ylittämässä tietä. Tervetuloa Elmo Tiikerikerhoon. Miltä nyt tuntuu? Hienolta.

Kakkosvyöhykkeellä kuten kyltissä lukee

Tiikeritär eli Tigress (valokuvan hinta 474 EUR)

Kolmas safari

Avinash kertoi mulle Bandhavgarh:n kuuluisimman tiikerin, Chargerin tarinan. Tämä, nyttemmin jo edesmennyt tikru, oli tehnyt hyökkäyksiä turistien jeeppiä kohti, kuitenkin viime hetkessä jarruttaen ja kääntyen kannoillaan, kääntyessään kuitenkin hännällään läpsäissyt auton keulaa. Leikkisä kaveri. Kuitenkin, koska Charger on kuollut taistelussa kuusi vuotta sitten ja näin jo tokalla yrittämällä tiikerin, eikä ole telelinssit mukana, niin peruutin ennakkoon varaamani kolmannen safarin.

Kerran pihi, aina pihi sanoo kyynikot, hintatietoinen kuluttaja, sanoo Elmo.

Paluu sivilisaatioon

Täällä resortissa ei todellakaan ollut muita asiakkaita.

Ei inkkareita, ei länkkäreitä. Henkilökunta ei osaa oikein englantia, hät hättää ruuan tilaus onnistuu. Sanoin neljästi, että wc:n lamppu ei toimi. Yhden kerran jopa kolmasosaomistajalle, Avinashille. Ei ne sitä saaneet korjattua. Lisäksi kun siivoavat huoneen, niin hassusti on vain pari kertaa käytetty saippuapala vaihdettu uuteen. Avinash lupasi selvittää taksikyydin mahdollisuutta 240km päähän Khajurahoon. Normaalisti maksaa kuulemma viis tonnia, sanoin että se on liikaa. Uhkasin olla reppureissaaja ja mennä kolmella bussilla ja kahdella sadalla rupialla. Lopputulemana sain 240km taksimatkan kuuten tuntiin ja kolmeen ja puoleen tonniin (=50eur).

Onpa hienoa olla "kaupungissa" taas. Ei tarvitse edes joka ilta syödä samassa ravintolassa. Ja internet.. :)

Hukkapäivä

Vesiputoukset

Onneksi varasin tiikerisafarit ennakkoon. Siltikin ekan päivän aamulla oli täyttä, enkä mahtunut mukaan. No, sainpa nukuttua pitkään ja aamulla suihkuun mennessäni huomasin, että wc:n lattialla makaa kuollut sammakko. No, intiassa eläimet ja ihmiset elävät (ja kuolevat) sulassa sovussa keskenään kadullakin, niin miksei kodeissakin.

Juttelin resortin 1/3 omistajan, Avinashin kanssa. Tänä vuonna (2013) on Madhya Pradeshin luonnonpuistoissa rajoitettu ajoneuvolupia rajusti lähemmäs viidestäsadasta yhdeksäänkymmeneen per päivä. Bisnes menee huonosti. Taidan myöhemmin antaa vähän bisnesoppeja omistajalle. He kun järjestivät mulle privaattisafarin, koska olen resortin ainoa asiakas tällä hetkellä. Mielelläni olisin jakanut auton (ja kustannukset) muiden turistien kanssa. Mutta ei näköjään inkkareiden bisneskouluissa opeteta Kaunis Mieli leffastakin tuttua peliteoriaa, vaan kilpailu asiakkaista on veristä ja kaikki keinot on sallittuja. Tein päätöksen tehdä havaintoja trooppisen asumisen keinoista ja kirjoittaa "paremman resortin resepti" tässä reissatessani.

Tiedä vaikka avaan joskus jonnekin tropiikkiin oman resortin.

Chenchpur Falls ja maaseudun rauhaa

Puolitoista tuntia ajettiin oikean maaseudun läpi.

Ensin tie oli todella sileää ja kapeaa asfalttia, sitten kohtalaista soratietä vaihtuakseen myöhemmin metsässä meneviksi pyöränjäljiiksi. Intian maaseudulla ei näy henkilöautoja, eikä tuktukeja, vaan vain joitain moottoripyöriä, traktoreita ja härkävankkureita. Enimmäkseen kuitenkin ihmiset liikkuvat fillarilla tai apostolin kyydillä. Pikkupoikana nostin minäkin motskareille kättä kuten varmaan kaikki suomalaiset pikkupojat. Täällä intiassa moottoripyörä on kuin ihmisvartalon jatke, niin yleinen se on. Sillä ajaa vanhat ja nuoret, perheet lapsineen. Kolme prätkän päällä on erittäin tavallinen näky, neljäkin olen nähnyt. Inkkaripikkupojat (ja tytöt) eivät morjensta motskareita vaan länkkäreitä. Täällä maalla meitä valkoihoisia ei juurikaan näy. Ja jos länkkäri sattuu olemaan avojeepin kyydissä, niin käsiä nousee paljon ja huuto on kova, pikkuinkkareiden huutaessa "bye" tai "hello", riippuen onko kyseisen porukan kuppi puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä.

Vesiputous

Madhya Pradeshin punamultainen lehtipuu maisema eläimineen iltapäivän auringossa avojeepin lavalta havannoituna vei mut muistoissani ekalle Afrikan safarille Keniaan ja Tansaniaan sekä hieman yllättäen Jyväskylän maaseudulle, jossa joskus vastaavanlaisissa fiiliksissa olen iltapäiväauringossa ajellut omalla prätkälläni.

Elä tekstaa kun ajat

Hieno, mutta pieni vesiputous viimein löytyi ja pääsin testaamaan laajakulmalinssiini ostamaani ND-filtteriä. Tyytyväinen olin tulokseen. Sitten evästä naamariin, olivat hotellilta tehneet mulle mukaan oikein piknik korin, josta löysin kolmioleipiä, vettä, limsaa ja kaljan. Hotellin englantia osaamaton "opas", kaivoi tavaraa korista viitesanoin "this is my towel/beer/soda etc." Eka mietin että huumorijamppa, mutta kun yritin juttua heittää, niin totesin äkkiä että parempi puhua suomea/liettuaa/venäjää kuin englantia. Menee pojan pää vain sekaisin kun tunnistaa kielen, muttei ymmärrä. Melkein rupesi v**ttamaan kun tämä intialainen tumma ja laiha versio Chevy Chasesta kyyläsi koko ajan kun syön. Otin katsekontaktin ja sanoin ihanmitävaan ihanmilläkielellävaan, niin se käänsi pään hetkeksi pois tai otti askeleen poispäin, mutta hetikohta se kyyläys jatkui. Lisäksi kuskin teini-ikäinen poika pummasi kyydin molempiin suuntiin. Paluumatkalla otettiin vielä jotain rahtiakin jeeppiin pikkupätkäksi kyytiin, mutta rahdin omistaja sentään kysyi multa hyväksynnän. Reiluna miehenä ajattelin auttaa inkkaria hädässä tällä kertaa, ei se multa ole pois.

Madhya Pradesh:n auringonlasku liikkuvasta autosta kuvattuna.

Mutta auta armias jos tiikerisafarilleni tulee maksamattomia asiakkaita, niin Elmo rupeaa käskyttämään ja Avinash tottelemaan.

Bandhavgarh Tiger Reserve

Matka syvälle luonnonpuistoon

Aamupalan jälkeen yritin nostaa käteistä Varanasissa. Eka automaatti oli tietenkin tyhjä, mutta toisesta sain. Täällä käteisautomaatit on yleensä lasikopissa, eikä kadun varressa seinässä kuten suomessa. Lasikopissa tuli vähän ahdasta, ei rahamäärästä johtuen kuitenkaan, vaan olin jo rinkka selässä matkalla rautatieasemalle. Sain neuvoteltua kyydin satkulla, mutta aika monta tuktuk kuskia piti jututtaa samalla kun kävelin oikeaan suuntaan. Sitten kun sen kyydin sain, niin joku kuskin kaveri hyppäs vielä puolimatkasta etupenkille kuskin viereen. Ei maksanut osuuttaan kyydistä hän. Milloinkahan nämä inkkarit tajuavat että jos riksa veloittais multa saman kuin inkkareilta, niin ajaisin niillä koko ajan. Nyt periaatteen vuoksi en aja mitään minkä voin kävellä. Varaa olisi, mutta jos hinta ei ole "rehti", niin ei vain huvita tukea kyseisen yrittäjän asennevalintaa. No, kaipa se on heille kannattavampaa ajaa muutama ryöstöhintainen kyyti ja odotella loppuaika kuin olla koko ajan ajossa normaalilla hinnalla. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa, suomessa ja norjassa taksit ovat kuitenkin koko ajan ajossa ryöstöhinnalla.

Rautatieasemalla etsin vielä postilaatikkoa ja tullessani asemarakennuksesta takaisin ulos, tuktukmiehet "hyökkäsivät" kimppuun tarjouksineen ja kysymyksineen. Naurahdin vain ja totesin jotenkuten tälleen "pojat pojat, hukkaatte vain aikaanne, mulla lähtee juna pois ihan just". Eivät edes uskoneet ennenkuin sanoin junan numeron ja lähtöajan jonkun sitä kysyessä.

Junamatka oli erilainen kuin noi pääreittien junamatkat ovat olleet. Myyntimiehiä ei ollut käytävillä juuri ollenkaan. Illalliseksi sain onneksi syötyä vaihtelun vuoksi Thali lautasellisen, eli riisiä, pari rieskaleipää ja neljä erilaista kastiketta. Alkoi jo nämä junabiriyanit tulla korvista ulos. Samassa loossissa oli joku nuoripari, naisella oli kädet hennatatuoitu, joka tarkoittaa että hän on mennyt tai on menossa lähipäivinä. Eivät paljon olleet juttutuulella, joten annoin heidän nukkua ja kuuntelin musaa ja lueskelin kirjaa.

Iltayhdeltätoista juna viimein pysähtyi pikkuisen Umarian kohdalla minuutiksi ja hyppäsin pois junasta. Heti asemalaiturilla kyselin kahdelta länkkäriltä jos jaetaan taksi, mutta heillä olikin jo resort hotellin puolesta kyyti järjestetty. Pienellä lahjuksella kuskille (500 INR) ei kuitenkaan ollut mikään ongelma jakaa tätä kyytiä kanadalaisen radiojuontajan ja hänen vaimonsa kanssa. He asuvatkin kätevästi naapuriresortissa Tigergarh:ssa. Mun The Wildflower Resort pyysi 1200 INR hotellin kyydistä. Olin päättänyt että ajan mieluummin taksilla tai tuktukilla itse, niin säästän rahaa ja saan merkattua enemmän seikkailukokemuspisteitä kirjanpitooni. Onneksi en joutunut ottamaan tuktukkia, oli nimittäin ekan kerran tällä reissulla ihan oikeasti huono tie. Sainpahan intiassakin afrikkalaista hierontaa (engl. African massage), kuten tätä huonolla tiellä mahdollisimman lujaa ajamista kutsutaan Keniassa. Resortille kun pääsin joskus puolen yön maissa, niin hetken huudeltuani joku tuli täyttämään paperit ja näyttämään huoneen. Olivat herättäneet vielä kokinkin, niin en kehdannut olla tilaamatta iltapalaa. Kyllä tähän herrana olemiseen on niin vaikea tottua. Eniten ärsyttää kun joku kyttää syömistäni, ettei vain pääse paahtoleipä loppumaan tai vesilasi tyhjenemään.

Kymmenen tuntia junassa ja tunti kuoppaista metsätietä takaa että täällä ei ole mitään kesyjä citytiikereitä.

Varanasi - osa 2

Aamunnousun veneretki

Hotellin pensselisetä oli saanut meille myytyä eilisiltana kaks veneajelua. Siispä kello soimaan ennen kukonlaulua ja 5:30 aulaan ja kävelemään kohti laituria, jossa meidän vanha tuttu 18-vuotias Rabu soutajamme jo odottikin. Aamun veneretkestä ei oikein mitään uutta infoa irronnut, hienompia valokuvia kyllä sain. Veneajelun jälkeen mentiin hotellille parin tunnin aamu-unille ja sitten toisen veneretkellä olleen saksalaisen miehen, Tobiaksen, kanssa otettiin riksa keskustan pelipaikoilla, vakaana aikomuksena kävellä koko matka jokirannan ghatteja pitkin takaisin hotellille.

Aurinko nousee Gangesin takaa

Kelluva kukkakauppa

Käytiin vielä kävellen siinä suurimmalla polttoghatilla ja joku paikan työntekijä nappasi meidät huostaansa ja vei paremmalle näköalapaikalle kertomaan polttohautauksesta. Monet kaverin kertomista faktoista olivat ristiriitaisia Rabun kertomista jutuista, polttohautauksen hintakin oli nyt kymmenkertainen (50 000 rupiaa) ja myöskin ketä poltetaan, upotetaan tai jätetään kellumaan Ganges jokeen. Mene ja tiedä. Kai se oikeampi totuus tuli tämän kaverin suusta, mutta hyviä tarinankertojiahan nämä kaikki on tippien toivossa. Pari kertaa tuli savut silmille ja kyllä sieltä oli tuntevinaan palavan lihan hajun, vaikka jalopuuta piti olla käytettävän sen verran, että ei haiskahda. Uusi tuli sytytetään aina perheen vanhimman, seremoniaa varten kaljuksi ajetun, pojan toimesta ja aina jalkopäästä, Shiva jumalan ikuisesta tulesta. Käärinliinoissa ei ole taskuja ja päällysvaatteina toimiva miesten asuste ja naisten punainen sari, otetaan pois polttohenkilökunnan toimesta ja myöhemmin tutkitaan taskut rahan ja arvo-esineiden toivossa. Myös tuhkat polttohenkilökunta huuhtoo Gangesissa kultaesineiden toivossa. Perheen vanhin poika heittää palamattomat isot luut Gangesiin, sammuttaa tulen viidellä ämpärillisellä Gangesin vettä ja kävelee pois taakseen katsomatta. Näin sielu pääsee Nirvanaan ja maallisen ruumiin jäänteet jatkaa elon kiertokulkua Gangesissa.

Pisti kyllä miettimään elämää ja kuolemaa.

Maallinen peseytyminen Ganges-uinnin jälkeen

Paskakakkukauppa.

Sitten siinä lähtöä kun tehtiin polttoghatin näköalapaikalta niin portaikossa istunut langanlaiha kerjäläismummo istutti meidät yksi kerrallaan lattiaan ja antoi siunauksensa. Meidän piti ajatella etu ja sukunimeämme ja mummo hoki jotain mantraa samalla kun antoi kymmenen sekunnin päänahkahieronnan. Sitten temppelimiehen kanssa tuli puheeksi ne tipit/lahjukset/polttopuiden hinnan tukeminen. Jätimme mielestämme kunnon tipit eli satkun mieheen (yhden polttopuukilon hinta aiempien puheiden mukaan), mutta kaveri alkoikin inttämään kolmea tonnia. Mitä hittoa, eikö ahneudella ole rajaa?

Ei ole. Ainakaan intiassa.

Pyhä mies

Vähemmän pyhä mies

Loppuilta vain hengailtiin Tropicon ja Tobiaksen kanssa, käytiin syömässä ja ensin saatettiin Tobias tuktukille joka lähti rautatieasemaa kohti ja parin tunnin päästä saatan Tropicon tuktukille joka lähtee rautatieasemaa kohti. Tropico lähtee Nepaliin Mount Everestiä valloittamaan, minä jatkan tiikerijahtiin.

Turistit Tobias ja Tropico

Kadonnut vuonna 1986 - vieläkin etsitään

Kolkatasta lähtö Varanasiin

Metropolis...

..ei tarkoitakaan metron poliisia, vaan isoa kaupunkia.

Lauantaina oli tehokas päivä.

Aamulla hain uudet aurinkolasini liikkeestä, jonne ne oli Cochin liikkeestä kuriiroitu. Eihän niitä heti tahtonut löytyä, mutta jostain sitten kuitenkin. Kerrankin on kirkkaat ja aurinkolasit täsmälleen samoilla vahvuuksilla. Eksyin jonnekin elektroniikkakadulle, jossa oli valtavasti kaikenlaista käytettyä tavaraa myynnissä ja korjuulla. Eräänkin korttelin jalkakäytävän molemmat puolet olivat reunustettua vanholla kuvaputkitelkkareilla. Vielä jossain päin maailmaa asioita korjataan, eikä osteta uusia. Joku teknoseppä taas yritti korjata samsungiani, kaks tuntia meni eikä se ehjäksi tullut vieläkään. Pitänee alistua ja viedä merkkihuoltoon ja maksaa kovat rahat (engl. top dollar) korjauksesta. Päivän viimeisenä urakkana yritin etsiä SIM-korttini latauspaikan. Ei onnistunut, kun ruuhkametrosta ulospäästyäni huomasin että oikean housunlahkeen reisitasku oli tyhjä. Kyllä, kolmekymmentä maata ehdin kiertää ennenkuin taskupoimijat veivät voiton. Aineksena tietysti oma tyhmyys a) uudet shortsit nappitaskulla, ei vetskarilla b) ruuhkametro c) kiireellä ulos d) liikaa rahaa lompsassa. Tietysti olin aamulla nostanut salaisesta kätköstäni viimeiset viis tonnia lompsaan päivän rientoja ja puhelimen latausta varten. Hyvänä onnena en ollu nostanut lisää rahaa automaatista salakätköön vietäväksi. Sitäkin yritin, mutta vierailemani pankkiautomaatti oli epäkunnossa. Seitsemäntonnin (n. 100eur) oppirahat tuli maksettua tästä. Onneksi passit, kortit ja muut olivat kaulapussissa.

Onnittelut varkaille.

Koijarimiehen blues

Ekan luokan junalippu on huono idea jos joudut odotuslistalle.

Paikkoja on kokonaisuudessaan todella vähän, tässäkin junassa oli vain puoli vaunua eli 12 paikkaa. Ei ihme, jos odotuslistan sija nr 3 varmistui junalipuksi vasta 1.5h ennen junanlähtöä. Luksushotellin aulassa kuluttelin aikaa ja aina välillä tsekkailin lippujen statusta. Suunnittelin jo vaihtoehtosuunnitelmankin, olin nähnyt Kolkatasta Varanasiin lentoja n. viiden tonnin hintaan. Jos junalipun hinta oli kaks tonnia, niin pistää miettimään miksen lennä enemmänkin Intian sisällä. Lähden nostamaan rahaa ja joku jamppa astui kannoilleni, kahdesti. Jonka jälkeen esitteli itsensä ja kysyi olenko tämän luksushotellin asukas, hän on siellä Baan Thai ravintolan kokki. Vakuuttavat oli miehen puheet ja pieni opaskierros, hän tiesi paljon suomesta ja euroopasta sekä talouspolitiikasta. Oli menossa pitämään kokkikoulua Kolkatan kodittomille katulapsille myöhemmin illalla. Epäilin huijariksi, mutta miehen tarinat kyllä tuki täysin kokin roolia, eikä ollut ristiriitaisuuksia. Lopussa sitten kysyi pientä avustusta kodittomien katulapsien kokkikoululle, siinä vaiheessa tajusin, että taitava huijariartisti (engl. con artist) hän vain oli. Annoin kolmekymppiä kunnioituksesta miehen hyvää ja uskottavaa tarinaa vastaan. Halusi tietysti satkun lisää :) Jälkikäteen tietysti tuli mieleen, että miksen kysynyt hotellin henkilökorttia nähtäväkseni.

Palasin hotellille, käytin hyväkseni siistejä saniteettitiloja, nappasin laukun ja hyppäsin taksiin. Hotellin fikseri (engl. concierge) kysyi että tiedänkö systeemin, mittarissa pyörii numerot ja hintakortista katotaan n. kakkosen kertoimella lopullinen hinta. Sanoin ok ja muistelin aiemmista keskusteluista hintakatoksi luvatun satku. No heti hotlalta lähdettyämme tämä kyseinen Kalakutan taksikuski rupes puhumaan että hotelliasiakkaille on kiinteä hinta kaks sataa. Sanoin tiukasti että ehei, kuomaseni, nyt mennään mittarilla, kun se kerrankin on saatu käyntiin. Asia unohtui siihen kunnes saavuimme rautatieasemalle. Taktisesti nostin rinkan kunnolla selkään ja laiton remmit kiinni ennenkuin aloin kaivelemaan lompsaa taskusta. Mittarissa oli lukemat 48, eli karvan verran alle satasen oli oikea taksa. Annoin satasen kaverille kouraan ja kysyin että eikös tämä ole oikea taksa. Kaveri intti vielä kahtasataa ja minä intin saada nähdä hintakorttia. Äänenvoimakkuutemme nousi hieman ja vaihdoimme muutaman voimasanan bengaliksi ja suomeksi. Laskin yksitellen kolme kympin seteliä kuskille kouraan. Ei riittänyt.

Mies jäi yksin huutelemaan ja minä kävelin pois.

Pidä varasi Varanasissa

Varoitti Lonely Planet matkaopas.

Juna saapui ajallaan Varanasiin. Eka riksakuski tuli juttusille heti asemalaiturilla, pyysi 200, luulin aprillipilaksi, mutta mies oli ihan tosissaan. Sanoin, etten maksa noin paljoa ja hän luovutti samantien ja meni uudestaan laiturille paremman saaliin toivossa. Toinen kuski pyysi kanssa kahtasataa, mutta sain neuvoteltua hinnan 130. Kuski oli ihan varma että bluffaan, kun sanoin että mulla on hotelli varattuna ja maksettuna. Se tuli oikein hotelliin sisälle saakka ja venttaili kunnes sain voucherin kaivettua respasedälle, joka joutui sitten kertomaan että kuskilta jäi nyt komissiot saamatta.

Seremonia ja yleisöä

Varanasissa oli sattumoisin samoihin aikoihin myös Tropico, joten otimme pienimuotoisen reunionin jaetun hotellihuoneen ja veneretken merkeissä. Venemies souti meidät ja pari muutakin länkkärituristia Gangesia ylävirtaan katsomaan kuinka varakkaat hindut olivat tulleet elämänsä päättämään joen rannassa polttohautauksella. Homma kustantaa venemiehen mukaan viisituhatta rupiaa ja polttohautauksen puumies on yksi maailman harvinaisimmista ammateista. Miehen tehtävänä on arvioida kuinka paljon puita ruumiin kanssa poltetaan, jotta se palaa kokonaan, muttei käytetä liikaa puita. Eri puulaadut ovat erihintaisia ja aina otetaan parhainta puuta mihin varat riittävät. Koko insineraatio kestää n. neljä tuntia, sitä ennen ruumis kuitenkin pestään omaisten toimesta Ganges joen pyhässä vedessä. Hieman köyhemmät saavat sähkö/kaasukremaation viidellä sadalla puolessa tunnissa, jonka jälkeen tuhkat siroitellaan pyhään jokeen. Kaikista köyhimpien ruumiita ei polteta vaan sidotaan puulauttaan, joka viedään joen keskelle ja annetaan virran viedä. Yksi tällainen lautta kolahti meidänkin veneeseen, kun venemiehen huomio kiinnittyi toisaalle. Venemiehen ja veneseurueen puolesta - anteeksi.

Sielu Nirvanassa, ruumis Gangesissa

Pienempi polttohautauslaituri

Ghat eli laiturimaisemaa

Gangesista saa myös kalaa

Gangesissa voi myös uida

Kukka lasketaan Gangesiin, mutta ensin valokuvat :)

Toiset turistit opettivat nuorelle kukan myyjättärelle valokuvausta

Samsarasta eli uudelleensyntymisien jatkumosta pääsee pois jos poistuu maallisesta maailmasta Ganges joen tuntumassa. Alempikastiset ja köyhimmät ovatkin kaikkein innoikkaimpia kuolemaan Varanasissa, sillä se tarjoaa poistumisen kurjuuden jatkumosta.

Hassuja havaintoja

Intialaisilla on hassu tapa nyökytellä päätä myöntymisen merkiksi sivuttain, niin että leuka pysyy paikallaan ja yläotsa liikkuu sivusuunnassa. Alkaa tarttumaan jo mullekin tämä tapa. Kolkatassa oli keskellä vilkasta tietä liikkeenjakajan päälle nukahtanut/sammunut/kuollut täysin alaston intialainen gurupartainen mies. Liikenteen seassa on valtavasti eläimiä, lehmiä, härkiä, vuohia, koiria, joskus harvoin kissoja. Varanasissa on isoimmat lehmät ja härät mitä olen Intiassa vielä toistaiseksi nähnyt.
Tähän asti koko reissulla on näkynyt vain kaksi suomalaista. Kerran ravintolassa oli naapuripöydissä toisella puolella kaks ruotsalaista nuorta miestä praattaamassa. No ei mennyt kuin hetki ja toiselle puolelle tuli kolmen hengen venäläisseurue. Tunsin oloni kotoisaksi tutussa ja turvallisessa pussissa.

Kolkata photowalk

Lähdin vain kävelemään ilman päämäärää, kamera kädessä ja kartta taskussa.

Ensimmäinen kohde oli bussiasema, jossa silmiinpisti bussi Bhutaniin, joka on Pohjois-Korean jälkeen ehkä toiseksi suljetuin valtio.  Sinne pääsee kyllä turistitkin, mutta 200 USD all inclusive päivähintaan. Kuulopuheiden mukaan Bhutan on kuitenkin kansalaisilleen huomattavasti reilumpi demokratia kuin P-K. Yhden Bhutanilaisen elokuvan katsoin joskus ja kyllähän maa houkuttelee aitoudellaan, vaan ehkä jätän sen toiseen kertaan. Bhutanista jatkoin jokea kohti ja ohitin paikan nimeltä Raj Bhawan. Ihmettelin kun siellä oli melkoiset poliisivartiot. Varmuuden vuoksi kysyin yhdeltä harmaavuokolta luvan ennenkuin otin kuvan. Mieluummin otan virallisista rakennuksista kuvan oikein luvan kanssa kuin että pyydetään sitten kuvat poistamaan kuten Teksasissa (epäkohtelias rajavartija) ja Minskissä (erittäin kohtelias vartija) kävi. Nyt hotellilla kuuklasin että se Raj Bhawan on Länsi-Bengalin kuvernöörin virallinen residenssi.

Lakimies pyysi ottamaan itsestään kuvan

Ravintolamies pyysi ottamaan itsestään kuvan

En todellakaan tiedä onko mun charmi vai toi National Geographic kameralaukku, mutta taas kahdesti henkilö pyysi ottamaan itsestään kuvan. Eikä edes halunnut sitä meilattavan itselleen. Toinen oli joku ravintolan työntekijä ulkona tauolla, toinen oli joku vanhempi lakimies joka puhui hyvää englantia. Oli jossain Raj Bhawanin takana töissä, ei kuitenkaan naapurustossa sijaitsevassa korkeimmassa oikeudessa. Korkeimman oikeuden löysin, kun kadulla alkoi olla niin paljon lakikirjakauppoja, että piti yhdestä mennä kysymään että mikä on homman nimi. Alkoi olemaan vähän inspiraatio poissa, joten keskityin nappaaman liikennekuvia vilkkaassa risteyksessä.

Kolkata - Intian New York

Tavoitteenani oli saada Kolkatasta, tästä Intian New Yorkista keskuspuistoineen, sitä parhaiten kuvaava valokuva. Sainkin pari onnistunutta, mutta aika monta sataa räpsyä lensi bittien taivaaseen eli roskakoriin. Jotkut inkkarit pysähtyi ihmettelemään mua kun vietin risteyksessä kuitenkin varmaan puoli tuntia valokuvaillen.

Matala taivas, korkea rakennus, korkein oikeus

Kamera kädessä onkin tosi hyvä harhailla. Ei tule yhtään häirityksi eikä kukaan hännystelijä kautta myyntimies luule että olen eksyksissä tai muuten vain tarvitsemassa hänen apuaan (lue: ostamassa häneltä jotain tavaraa tai palvelua). Hitaammallakin käyvät ymmärtävät minun etsivän valokuvattavaa enkä ostettavaa jos yhtäkkiä pysähdyn jalkakäytävän reunaan ja alan katselemaan ympärilleni jotain etsien. En tiedä toimiiko pokkarikameroilla, mutta järkkärillä ainakin on katu-uskottavuus tähän hommaan.

Joskus uudet konstit on parempia kuin pussillinen vanhoja.

Levolliset unetko kadun varressa? Liikenteessä torvet soi

Katuhuutokaupassa kultaa ja hopeaa

Aika monta inkkaria, niin siviiliä kuin taksikuskejakin, nukkuvat kadun varteen pysäköidyissä autoissaan. Ikkunat ja ovet auki, ettei hiki hiillosta liikaa. En kyllä ite pystyis. Kävin vielä Cafe Coffee Dayssa, tuossa Intian Starbucksissa herkuttelemassa Cafe Nirvanalla ja sitten metrolla perjantai-iltapäivän kello neljän ruuhkassa yksi pysäkinväli. Joo, ei ollut niin hyvä idea, mutta kun olin 4 rupiaa maksanut lipusta, niin kyllä mä itteni sinne metroon tungin.

Pääteasemaa on taas nimellä paiskattu, kas kun ei pum pum

Ja pääsin poiskin vielä oikealla pysäkillä.