Tee Tata Munnarissa

Uskotko tata?

Munnarissa viljelty tee, Cannandeivan tjsp., on Intian toiseksi tuotetuin tee, heti Assam teen jälkeen. Länkkäreiden tuntema Darjeeling on kaukana listalla. Teepensaan elinikä on sata vuotta ja vain ylimmät, vaalean vihreät tuoreimmat lehdet saksitaan pussiin ja prosessoitavaksi. Yksi pensas tuo satoa n. viikon välein ja teeplantaasit onkin suuri työllistäjä. Työläiset on suurimmaksi osaksi naisia ja tehokas työaika on kuusi tuntia päivässä, jokaisella on päiväkohtainen kiintiö 25..40kg (lähteestä riippuen), josta saa 164...250 rupiaa palkkaa. Kiintiön ylittävistä kiloista maksetaan yksi rupia per kilo. Suurin osa alueen teeplantaaseista on Tata Groupin omistamia ja yhtiön työntekijät saavat ilmaisen majoituksen, terveydenhuollon ja lapsille peruskoulutuksen. Työntekijän palkasta menee ruokaan ja luksusturhakkeisiin se mikä ei mene säästöön.

Tata Group on Intian suurin yritysrypäs (engl. conglomerate), joka tuottaa ja myy kaikkea teestä autoihin ja erikoiskahveihin. Minne intiassa menetkin, niin vastaan tulee Tata sitä ja Tata tätä. Hyvänä verrokkina voisin käyttää Etelä-Korean Samsungia tai Hyundaita. Miksi Intian elintaso ei ole kuitenkaan E-Korean tasolla? Miksi kyvykäs Intia on köyhä? Vaikka infrastruktuuri on kunnossa, tiet, rautatiet ja internet on rakennettu. Kansa on yritteliästä ja koulut käyneet intialaiset ovat älykkäitä. Kuitenkin maa on yksi maailman köyhimpiä. Enkä puhu tilastollisesta bruttokansantuoteköyhyydestä vaan aidosta köyhyydestä; ihmiset asuvat kaduilla ja slummeissa ja tekevät kirjaimellisesti paskaduuneja. Paskaduunit täälläpäin eivät ole Mäkkärin kassalla tai L&T siivoojana oleminen, ehei velikullat, intiassa paskaduunilaiset asuvat kaatopaikalla tonkien roskasta ja paskasta jotain kierrätettävää. Miksi asiat eivät ole paremmin?

En ymmärrä, eikä sitä minulle osannut selittää edes Shiva. Shiva on hindujumalan mukaan nimetty tuktuk kuski joka oli pari vuotta sitten saanut säästettyä uuden tuktukin hinnan 2lakh (kolme tuhatta euroa) ja ryhtynyt pikaisen käteisen toivossa taksiyrittäjäksi. Juurikin Shivalta olin varannut kiertoajelun Munnarin kukkuloille ja teeplantaaseille. Näillä sightseeingeillä tuntuu kuuluvan pakettiin hyvän tipin toivossa että turisti päästetään hetkeksi tuktukin rattiin. Näin kävi Mysoressa ja näin kävi Munnarissa. Konkarina ajelin rauhassa jopa useita kilometrejä mutkaista vuoristotietä. Mikäs siinä, mutta kyllä se haaleanvanhanpunainen Enfield olis vaan enemmän mun makuun.

Mene ja tiedä ehkä vielä tän matkan aikana saan järkättyä vuokraenskan alle.

Ratakiskot polttaa

Mulla kauas menolippu ooooo'oon....

Niin toivoisin laulavani, mutta sen verran vaikeaa tuntuu olevan intialaisen rautatien matkalippujen osto netissä. Kahteen eri instanssiin pitää tehdä tunnukset ja todentaa henkilöllisyys passikopiolla. Siinä pitäisi olla kaikki. Toisille onkin, Tropico sai Kochissa omat lippunsa hoidettua 15 minuutissa, mulla ei ole onnistunut vieläkään monen päivän yrityksistä huolimatta. Kokeilin soittaa online matkatoimiston palvelunumeroon josta äänite kehoitti minua soittamaan suoraan intian rautateiden palvelunumeroon, joka ei jostain syystä toiminut ollenkaan. No, otan riskin ja vietän kuusi tuntia jälleen bussissa matkaten juna-asemalle, josta toivon saavani liput haluamaani junaan. Jos en saa, niin sitten täytyy junailla itsensä seuraavaan kohteeseeni kiertoteitä. Kauas on pitkä matka ja niinpäin pois.

Vielä en tiedä missä vietän ensi yön.

Kielitaidot on

Intialaisia kasvoja tuntuu olevan muutama perustyyppi jotka toistuvat.

Kaikki mitä nämä perustyypit suustaan päästävät ei kuitenkaan ole aina hindiä, näillä on myös pienempiä kieliä kuten Munnarissa puhuttava Malayalam tai viereisen läänin Tamil. Niin sitä vaan erehtyy aikuinenkin. Kaikki tosin mun korvaan kuulostaa lapsena puhutulta siansaksalta, jota puhuttiin kun ei vielä kunnolla osattu edes enkkua.

Asiasta puunhaaraan, enkkua tulikin päivitettyä tänään kahteenkin otteeseen. Olihan mahtava tunne tulla pitkästä aikaa ymmärretyksi ilman että täytyy aktiivisesti yksinkertaistaa englantiani tai selittää kaikki kuuteen kertaan. Kiitokset amerrriccalainen USA-vihaaja Alfred*) ja matkaileva hollantilainen Wim*) juttuseurasta jos ootte kuulolla.

Elmon kolme kuvaa projekti Picasssa -> linkki <- Three photos a day project

*) Nimi muutettu

Matkani Munnariin

Edelweissin kosto

Eilen illalla oli todella hyvä reissufiilis, vaikka olikin kaamea jysäri ilmastointivilustumisen ja uusien merkkirillien yhteisvaikutuksesta. Hostellin staffilta olin saanut tietää että niitä Munnarin busseja lähtee heti laivalaiturin vierestä kahdenkymmenen minuutin välein sadanviidenkympin hintaan. Hieno homma ja hyvää palvelua, ajattelin. Mitään tämän hostellin järkkäämiä reissuja ei otettu, ainostaan huoneesta maksettiin ja ekana aamuna aamiainen. Kuinka olinkaan palvelun suhteen väärässä.

Aamulla heräsin hyvissä ajoissa jo seiskalta, tavoitteeni oli ehtiä ysiksi sinne bussilaiturille. Huoneeni oli kolmen huoneen kompleksissa kakkoskerroksessa, joka oli ystävällisesti lukittu ulkoapäin. Näitä turistien huoneeseenlukitsemisia olen lukenut jo kahdelta suomalaiselta intiablogilta, liekö tämä kohdennettua suomivihaa, vai kaikkia valkoihoisia matkaajia vaivaava tauti, en tiedä. Onneksi pääsin parvekkeelta kiikkumaan alakertaan, jossa piti vielä kuitenkin herättää henkilökunta ovikellon kolme kertaa kolme koodilla, kadulle vievä portti oli nimittäin myös lukossa enkä enää sen yli viitsinyt tartsanoida. Aamupalalta palatessani kävin parvekkeen kautta taas huoneestani hakemassa rinkan ja eikun baanalle.

Eihän siitä laivalaiturin bussiterminaalista mitään Munnarin busseja lähtenyt. Disinformaatiosta lannistumatta kävelin keskusbussiasemalle ja noin puolentoista kilometrin matkalla tapahtui kolmesti seuraava: tuktuk kuski hiljensi kohdalle, kysyi minne olin menossa ja sanoi millä hinnalla sinne pääsisi. Hinta tietysti laski mitä lähemmäs bussiasemaa tulin ja viimeinen viidentoista rupian kyydin tarjoaja oli enää korttelin päässä maalista.

Linja-autossa on tunnelmaa

Elmo intiassa blogi tuntuu spesialisoituvan tylsien bussimatkojen värikkääseen kuvailuun. Tässä vielä yksi.

Munnarin bussi oli hidas kuin mikä. Neljän tunnin matkaan meni yli viisi tuntia, ilmeisesti oli jotain teknistä ongelmaa, sen verran madellen noustiin mäkiä ylöspäin. Kerran piti pysähtyä jäähdyttelemään kuskia ja bussia keskelle nousua ja viimeisessä isommassa keskuksessa 22km Munnarista bussi ei enää käynnistynyt. Mut ja kaks brittisisarta heitettiin johonkin paikallisempaan täpötäyteen bussiin joka ei tietysti mennyt sitä 22km reittiä vaan jotain kiertotietä.

Tulipa muuten taas nähtyä bussimatkalla kaikenlaista:

• Amazon Book Store (ei varmaan ihan sattumalta valittu nimi kirjadivarille)
• Eka intiassa näkemäni hypermarket
• Paljon ylellisiä ja hienoja ornamentein ja patsain koristeltuja taloja ihan tien vieressä (jotta naapuritkin näkee että meillä sitä rahaa rupiaa olemaan)
• Kilometrin verran tien molemmilla puolilla vain huonekaluliikkeitä keskihintaisesta ökyyn. Ja heti perään vaaleanvihreä temppeli. Miksi?
• Kampanja-auto, jonka katolla suuret ja painavat kajarit suolsivat propagandaa tuntemattomaksi jääneestä aiheesta
• Auto joka on korkeampi kuin pitkä (muovisia puutarhatuoleja oli lavalle pinottu melkoinen määrä)

Yhden pysäkkivälin tuttavuus - osa 2

"Hello boss", hän aloitti jutustelun astuessaan bussiin.

Kymmenen minuutin aikana ehdin jutella Mangaloren gynekologin kanssa muun muassa suomen kylmästä säästä ja intian kuumuudesta, siviilisäädyistämme ja avioliiton hyvistä ja huonoista puolista, ammateistamme, intian lääketurismista, hänen Houstonin matkastaan ja suunnitellusta kahdenkymmenenyhden päivän Euroopan turneesta, mun bussimatkasta Mumbaista Kochiin ja tulevasta reitistäni, uskonnot suomessa, uskonnot keralassa, muslimien ja kristittyjen asemasta intiassa, euron kurssi, rupian, dollarin ja euron vakaus ja heihei tosson mun pysäkki. Irunpirunbalamiin tai jonnekin se jäi.

Nimi jäi kysymättä.

Munnariin saapuminen

Perille päästyäni nappasin tuktukin, vai pitäiskö sanoa että tuktuk nappasi mut.

No kuitenkin, sovimme että kahdellakympillä käyn kattomassa kolme hintahaarukkaani sopivaa hotellia. Näin teimme ja otin sitten sen kolmannen (1000INR/yö), kun siellä lupailtiin wifiä ja kuumaa vettä. Wifi nyt on melko peruskauraa, mutta kuuma suihku on eka kerta sitten Dubain. Ja pesuaineeksi antoivat käsintehdyn Ayurveda saippuapalan, jossa on iho-ongelmiin auttamassa 18 yrttiä: chitraka, vanardraka, sariba, chopchini, nimba twak, dhari haridra, vacha, usheeram, dhanyaka, jeeraka, vidangam, elmoram, elmoraka, elmodaru, elmomathi, yashtimadhu, kutaja, jyothismathi, devadaru, krishna jeeraka, bakuchi ja viimeisempänä sekä vähäisimpänä guggulu.

Hotellilla suosittelivat Rapseyta ruokapaikaksi, joten otin suunnan sinne. Ikkunassa minua tervehti ruotsinkielinen "Välkommen, hoppas du har det bra" mainosteksti, joka suositteli minut kävelemään ohi. Onneksi melkein vieressä oli Rapheekin ravitsemusliike, jossa istahdin kolmen pöydän valikoimasta siihen vapaimpaan ja tilasin Chicken Biriyanin ja vettä. Biriyani on juurikin sitä samaa herkkua, jonka erheellisesti(?) nimesin riisikananmunakanamössöksi aiemmin. Jälkkäriksi kuppi chai:ta ja loppulasku 77 rupiaa. Melko muutos Fort Kochista ja Goasta, jossa turistipaikoissa ja vähän muuallakin pelkkä pääruoka oli lähemmäs kakssataa. Vielä kun saisi majoitushinnan painettua alle viidensadan per yö luopumatta liikaa elintasosta.

Torakat ei syö ihmisiä ja vesi- ja sähkökatkoksia kestää, hiiret ja rotatkaan ei mekkaloi yöllä jos niitä ruokkii, mutta petipunkkeja en prkl siedä!

Elmo goes hipster

Täytyy seurata aikaansa ja uudistua aina joskus.

Joskus taas joutuu olosuhteiden pakosta uudistumaan. Goan jälkeen olen kävellyt vain Quicksilverin kumipohjaisilla merkkisandaaleilla, mitkä onkin maailman parhaat kengät, kunhan ei astu ruosteisiin nauloihin, kuten edellisillä pareillani tein jossain päin siperiaa. Lempipaitaani, eli siihen vähiten turistiseen ja eniten intialaiseen kaulusteepaitaani oli tullut jotain ikipaskaa, joka ei lähtenyt enää pesussakaan. No, onneksi uudet ja tyyliin sopivat kengät (440 rupiaa eli n. 6.3 eur) ja paita (150 rupiaa eli n. 2.1eur) löytyivät viimein Munnarin kujilta rajun rajun tinkaamisen jälkeen. Sain kenkämyyjän melkein kyyneliin, mutta paidasta maksoin selkeästi vieläkin ylihintaa.

Drum sticks and clickers eli rumpukapulat ja kliksuttimet. Osuvasti nimetyt vaatekappaleet.

Harjoitus tekee mestarin.

Keralan takavedet

Asuntoveneilyä

Veneretkistä ihmiset kummasti tuntuvat aina tykkäävän.

Siispä veneilemään maailmankuuluja Keralan takavesiä pitkin teki mieli meillä suomalaisillakin, ei näköjään tuhansien järvien maassa saa tarpeksi veneilystä. Rinkat laitettiin vaijerilukolla Edelweiss sellimajoituksen ikkunan metallikaltereihin säilytykseen ja otimme invamopon kohti bussipysäkkiä. Yritimme kovasti saada ajettua taksamittari päällä, mutta turhaan. Ne kun toimivat vain kun riksaan istuu inkkari, ei länkkäri. Anyways, löysimme bussin kohti Allappia, tuota Kochin eteläistä naapuria, joka toimii erilaisten sikaariveneiden, vesitaksien ja asuntoveneiden hubina. Bussi teki jossain kohti rajun väistöliikkeen. Takaikkunasta näimme kuinka mies, polkupyörä ja lapsi olivat kadussa. Kaatuivat fillarilla juuri bussin eteen.

Bussikuskin nopeiden refleksien ansiosta ei tullut ruumiita.

Asuntoveneet lähtee kahdeltatoista joka päivä. Me olimme löytäneet laiturille vasta yhdeltä, joten saimme valita kahdesta jäljellä olevasta yhden makuuhuoneen paatista. Viiden makuuhuoneen paatit olisivat olleet vieläkin kalliimpia. Tosin niitä oli vielä runsaasti saatavilla. Tottakai veneitä valitessa iskin pääni oviaukon yläkarmiin niin että palkki taipui ja veri tirskui. Maksettiin asuntoveneestä 5500 rupiaa/yö ja odotukset olivat suuret kun lähdettiin hiljalleen lipumaan kohti niitä takavesien taaimpia nurkkauksia. Kohta kokki jo toikin lounaaksi laihan kalan, riisiä ja chilikastiketta. Ensimmäinen stoppi oli juuri ennen lounasta kalakioskille, vink vink, ostakaa turistit ylihintaisia merenherkkuja. Ei ostettu. Sitten toinen pysäkki oli jonkun highwaysillan kupeessa, kokki lähti ostamaan kaljaa. En tiedä mistä asti, mutta koko hommassa meni yli puoli tuntia. Meinasin sanoa pari valittua sanaa kapteenille, että olis voinu pysähtyä lähemmäksi kauppaa, mutta ei se osannut suomea, enkä minä hindiä vieläkään. Nielin kiukkuni kun totesin kruisailuaikaa olevan vielä runsaasti ennen auringonlaskua. No vielä mitä, puoli kuudelta mentiin jo yöparkkiin. No, saihan ne auringonlaskukuvat otettua siitäkin. Aamulla sitten taas tunnin verran veneajelua kun palattiin lähtölaituriin.

No, sainpa ainakin löydettyä taas kirjan kirjoitusinspiraatiota, kun veneen keinuessa kuuntelin mielimusaa aipodista ja tuumailin syntyjä syviä.

Keralan takavedet on ihan hieno juttu vielä, mutta jos veneessä yöpyminen ei ole se juttu, niin samat valokuvat saa otettua ja paikat nähtyä Keralan osavaltion virallisella vesitaksilla. Tai sitten päivän kestävillä turistiveneillä. Tulevaisuudessa tämä tullee muuttumaan, sen verran paljon siellä oli asuntoveneitä liikkeellä. Jokaisen veneen kapteeni+kokki miehistö heitti ruuantähteet, roskat, tyhjät pullot yms. laidan yli veteen, veneen pakokaasujen lisäksi tietty.

Ei tuntunut paikallisia inkkareita häiritsevän kotilaiturilla pestä pyykejään, itseään ja hampaitaan samassa vedessä.

Tiikerin metsästys

Tämä veneretki oli meille niin iso pettymys että luettiin lisää seuraavaksi valitsemastamme kohteesta, Periyarin luonnonpuistosta. Hevosmiesten luotettava tietotoimisto eli internjet tiesi kertoa että tiikerinspottaukseen tämä puisto ei ole intian paras. Siispä jätämme Periyarin suosiolla väliin. Lentologistisista syistä Delhi jää Intian matkani viimeiseksi kohteeksi, Tropico suuntaa sinne tänään ja tiemme eroavat kolmen viikon yhteisen taivalluksen jälkeen. Sisäinen tilastonikkarini resetoi päiväkustannuslaskurin, jotta saamme aiemmin mainitun kaks tonnia per päivä lukeman päivitettyä tuhanteen seitsemäänsataan. Nämä lukemat ovat vielä kaksin matkailun lukemia. Tähän asti majoitus on ollut jaettu kustannus.

Omista suunnitelmista paljastettakoon sen verran että tiikerin aion vielä yrittää nähdä jossain päin ihmeellistä intiaa.

Shopping in Kochi

Bisneshotellilla syötiin tulista inkkariaamupalaa.

Vähän kaipailimme tuttua ja turvallista omelettia. Sitten hypättiin tuktukin kyytiin ja maksettiin törkeää ylihintaa (60 INR) 1km matkasta. Onneksi matka vei venelaituriin, josta päästiin 3 rupialla Fort Kochiin, eli Portugalilais-Englantilais-Hollantilais vaikutteiselle linnoitussaarelle. Lauttarannasta otimme  tuktukin ja lähdimme etsimään majoitusta. Heti toinen paikka minne tuktuk kuski vei tärppäsi. Otettiin huone homestaysta eli jonkun inkkarin kotiinsa järjestämästä kolmen vierashuoneen hostellista. Tropico jäi hostelliin täyttämään nettikiintiötään ja minä lähdin shoppailemaan. Tarkoituksena oli korvata viime kesänä kiireessä liettuasta ostetut halvat ja ei niin hyvät rillit. Sisäpiirin tietoa olin saanut parhaalta tuntemaltani Delhin lakinaiselta, joten pienen guuglailun jälkeen piirsin karttaan ruksin Hospital Roadin ja Chittoor roadin kulmaukseen. Lawrence & Mayo rilliketjun myyntikirjaan kirjattiin 0.366 lakhin tilaus ja pian mulla on kahdet merkkirillit, yhdet tummilla ja toiset kirkkailla laseilla. Huraa!

Meni vähän pitkään paluumatkalla kun otin oikotien lauttarannasta hostellille. Opinpahan senkin, että älypuhelin on hyvä olla reissussa mukana, mielellään nettiliittymällä. Mutta, sen antamaan paikkatietoon ei voi luottaa. Kartat on kyllä oikein. Viimein kun löysin takaisin kämpille niin lähdettiin heti syömään. Suden nälkä mulla olikin ja mentiin jonnekin tyhjään ravintolaan vilkkaammalla kadulla. Oltiin ilmeisen hyviä mannekiinejä, kun kohta paikka tuli puolitäyteen länkkäreitä. Hyvät ruuat oli, mutta piti pyytää chilikastiketta, kun yritän pitää sietokyvyn yllä ja turistipaikoissa on miedommat.

Oli poijjat paikan omistajalla aidosti iloinen hymy kun pyysin lisää chiliä! Olin ylpeä itsestäni.

Kolme pientä bussia heilui näin..

...aurinkoista tietä eeteenpääin.. Ja kaikki yhdeen ääneen...

Kaksi viikkoa intiassa ja bussilla on tultu Mumbaista alas Kochiin asti. Viimeiset kaksi päivää on mennyt aika pitkälti bussissa pl. hotelliyö Thirunellyssä. Täytynee mennä v-kirjaimen toista reunaa ylöspäin vaikkapa junalla. Pidemmittä puheitta, saanko esitellä, päivän kolme bussia.

Eka bussi

Puoliltapäivin lähdettiin Thirunellyn temppeliltä mantelipadia kohti.

Ei se oikeasti ole mantelibuddy, vaan Mananthavady, mutta nämä inkkarien pitkät paikannimet taipuu niin helposti suomalaisen suussa sulavampaan muotoon. Siitäs saatte kielipoliisit. Hoksattiin kysyä josko bussi menisi vielä kauemmas kuin mantelipadi ja menihän se. Aina Kalpettaan asti. Sinne siis ostimme liput (44 INR). Bussi nytkähti liikkeelle Shivan ylistysmusiikin tahtiin. Mikäs siinä, temppeliltä kun lähdettiin. Shivan ylistys jatkui aina mantelipadiin asti, sieltä eteenpäin meno oli vähemmän harrasta. Keralassa miesten muodissa tänä vuonna on kauluspaita ja lungi.

Sattuipa hassusti että Elmo istui bussissa signaalimiehen paikalle. Intialaista bussia operoi kolme miehistön jäsentä: rahastajapoika, signaalimies ja kuski. Signaalimies siis painaa nappuloista tai vetää narusta jotta kuskin vieressä kello soi pysähtymisen ja edelleen liikkeelle lähdön merkiksi. Signaalimies istuu takaoven vieressä, parhaiten ilmastoidussa paikassa, takaovi kun on monesti avoinna koko matkan ajan. No kuitenkin, liikkeelle lähdettyämme signaalimies tuli jostain bussin etuosasta vaatimaan Elmolta omaa istuintaan takaisin. Annoin sen suosiolla ja jäin istumaan tämän kultakastisen miehen viereen. Jossain kohtaa signaalimies meni rahastamaan ja rahastaja tuli signaalimieheksi. Lähempänä määränpääasemaa, signaalimies hyppäsi bussista. Seuraavalla pysäkillä kyytiin tuli tuhat koululaista ja joku partasuu mies perunasäkin kanssa. Partasuu vaati signaalimiehen paikka, joka oli tyhjillään. Hällä ei ollut kuitenkaan ammatillista ketteryyttä ja Elmo joutui nostamaan laiskan persauksensa ylös jotta mies ja säkki pääsivät istumaan. Mies jutteli mulle kovasti hindiksi ja rupesi tekemään lähempää ystävyyttä, otti kädestä ja hymyili nätisti. Partasuu ajoi kuitenkin vain yhden, tosi pitkän, pysäkinvälin ja ystävyytemme päättyi hänen jäädessä kotipysäkilleen. Toivottelin vielä suomeksi hyvää loppupäivää ja partasuu toivotti varmaan samaa hindiksi. Taisi olla tähänastisen elämäni lyhin ystävyys.

Kalpetan keskustassa pussi bysähtyi New Order ravintolan eteen. Otimme vihjeestä vaarin ja menimme lounaalle.

Toka bussi

Kohta osaat sinäkin syödä sormin riisiä.

Oikea tekniikka on seuraava: pese kädet hyvin. Sotke riisi, kastike ja mahdollinen liha lautaselle. Riisin saat parhaiten suuhun kun otat sitä OIKEAN käden sormenpäihin, vie sormet suuhun ja työnnä peukalolla riisit suuhun. Toista kunnes lautanen on tyhjä tai et kestä enää chilin poltetta. Pese kädet hyvin myös lounaan jälkeen.

Pikalounaan jälkeen hyppäsimme kadulle ja kulman takana olikin jo bussiasema, josta löytyi Kozhikodeen menevä bussi (47 INR), joka lähti samantien. Mentiin bussin etuovesta ja napattiin ekat vapaat penkit. Siirryttiin myöhemmin lipunmyyjän pyynnöstä taaksepäin, kun olimme istuneet epähuomiossa "ladies only" eli naisille varatuille paikoille. Oma vika, mitäs emme huomanneet ikkunan päälle valkoisella maalilla hindiksi kirjoitettua merkintää.

Kerala on todella varakkaan oloinen osavaltio. Miehet ja naiset ovat poikkeuksetta hyvin pukeutuneita ja koululaiset ovat uniformuissaan. Miehillä on kultakello ja teineillä joku hienompi teinikello. Ei kuitenkaan digitaalista Casiota, niinkuin Elmon nuoruudessa. Lounari tiesi kertoa että Kerala on ollut pitkään (ehkä vieläkin) kommunistinen osavaltio ja sitä juhlistavat lukuisat pienikokoiset punaiset sirppi ja vasara liput.

Tämä bussi lähtikin yllättäen laskeutumaan vuoristotietä ja neulansilmämutkia alas. Mitä hittoa! Ei kai me noin korkealla siellä Western Ghat vuoristossa oltu?? No, kerranhan sitä vaan eletään ja vaikka vuoristotiellä ei ole viittäkytä metriä pidempää suoraa, hitaampien ohittelu on jatkuvaa. Kerran vain kuumotti kun oli tiukahko mutka oikealle, silta ja kahden bensarekan ohitus. Mutta niin vain siitäkin selvittiin ja muutama kymmenen neulansilmaa ja huisin hienoa rotkomaisemaa myöhemmin oltiin alhaalla ja matka jatkui kohti merenrantaa ja Kozhikodea. Bussiyhteydet on menny todella sulavasti vaikkei olla mitenkään suunniteltu reittejä. Busseja seuraavaan kohteeseen on vain lähtenyt aina tarvittaessa. Myös Kozhikodessa ehdittiin vain vessaan ja kioskilta ostaa lisää vettä ennen päivän viimeistä viiden tunnin bussimatkaa.

Expressbussi Kochiin, here I come.

Kolmas bussi

Tän bussin (151 INR) kuski on jotenkin aggressiivinen ja ajo on kovin tökkivää. Torveakin se soittaa ärsyttävästi tutuuuuuuut tai tutututututuuuuuuuuuuuuut. Edelliset bussikuskit ovat olleet ammattilaisia, ohittelut on mennyt sivistyneesti tut tut merkinannolla, johon ohitettava on vastannut tututuut tai ei ollenkaan. Mutta ei, nyt saatiin oikein hermoraunio kuskiksi. Tai kyllä mä sitäkin ymmärrän. Kozhikodesta olis menny iso ja hieno pikatie Kochiin, mutta tämäkin expressbussi kiersi kolme neljäsosaa matkasta pikkuteitä, jotta sai jonkun isomman kaupunkin reittiin. No, tästä viimeisestä kaupungista mentiin sitten pikatietä. Ja meno oli tasaista ja nopeaa. Viimeinkin.

Vieruskaverit on aina hauska yllätys. Tropico sai intian lihavimman miehen matkalaukkuineen, joten kolme länkkäriä tai neljä inkkaria vetävään penkkiin ei muita mahtunut. Mun vieruskaveriksi tuli joku intialainen kultakellosalkkumies (engl. salaryman), joka sammui viereen aikansa pyörittyään. Toisena vieruskaverina oli kaks rinkkaa päällekkäin. Rinkkojen kanssa kun matkustaa niin viedään melkein aina kolme (alussa neljä ennenkuin oppi systeemin) istuinpaikka jos ei saada istuimia jostain missä on sopiva kolo rinkoille. Onneksi ei ole tarvinnut mennä viittä tuntia rinkka sylissä kahden inkkarin välissä puserruksissa. Vielä.

Tropico oli vetänyt neljä litraa vettä päivän aikana käyttämättä Kozhikoden pit stoppia, joten luonnon kutsuhuutojen kädessä sietämättömiksi hyppäsimme bussista pois lähellä Kochinia ensimmäisellä isommalla pysäkillä, maksoi mitä maksoi. Heti kohta paljastui, että tämä Ernakulamin pysäkki on juurikin niin lähellä Kochinia kuin tämä Thiruvananthapuramiin (ihania nämä pitkät intialaiset nimet) jatkava bussi edes menee. En tiedä oliko Shivan, Satin, Lakshmen vai Ganeshin merkki, mutta oikea pysäkki tuurilla oli niin vahva signaali yläkerrasta että otimme lähimmän hotellin. Intialainen bisneshotelli aamupaloineen ja kirjekuoreen taitettavine loppulaskuineen kustansi 1500 rupiaa, eikä oltu puoli yhdeltätoista illalla väsyneinä oikein neuvottelukunnossa joten otettiin se. Tilattiin huonepalvelusta jotain riisikananmunakanamössöä ja vettä.

Iltapalan nautittuamme ei tarvinnut taaskaan unta houkutella sokeripalalla.

Bussin ikkunoiden läpi nähtyä

Uusien tuktukien kauppa. Minareetteja. Jeesuskirkkoja. Lukuisia kylien keskustoja mainostauluineen. Intialaiset eivät syö bussissa ja juovatkin kovin harvoin. Bussien hautuumaa. Autokorjaamo. Mopokorjaamo. Bussikorjaamo. Naisystävällinen poliisiasema. Islamilaisia kouluja. Yksityisiä kouluja. Englannin kielikouluja. Rekkoja. Busseja. Skoottereita. Moottoripyöriä. Tuktukkeja. Joskus harvoin henkilöautoja. Ei yhtään liikenneonnettomutta koko kahden viikona aikana.

Eka päivä ettei nähty yhtään länkkäriä.

Hohtohotelli ja talousuutiset

Siirtomaaherran elämää

Lodgessa ei ole ketään muita asiakkaita.

Kyseltiin vähän tiikerisafareita, mutta läheisin luonnonpuisto on kiinni maaliskuussa joten safarijeepit saa ajella vain suurta läpikulkutietä. Olis pitäny selvittää etukäteen paremmin. Tuli vähän hukkareissu tänne hevonkuuseen, mutta mikäs siinä. Ihan hyvä palvelu täällä kuitenkin on, meitä on kaks suomalaista turistia ja henkilökuntaa on kuusi näkyvää plus taustajoukot keittiössä yms. Kaikki nousee aina seisomaan kun me herrat kävellään ohi. Varmaan huhu kulkee että reservin kessut on liikekannalla intiassa. Todennäköisesti emme jää kummitushotelliin toiseksi yöksi vaan lähdemme autuaampia tiikerinmetsästysmaita kohti. Ensin kuitenkin kävely temppelille. Thirunellyn temppeli on ikivanha hindutemppeli, jonne ei ole ei-hinduilla asiaa. Siispä kierrettiin vain rakennusta kuin kissa kuumaa puuroa ja kuvattiin sitä vähän joka kulmalta.

Poijjaat pelasi krikettiä kun tultiin temppeliltä takaisin. Se kriketti on vähän niinkuin pesäpalloa, mutta hassummalla mailalla. Kriketti onkin oiva väline selvittää kahden ydinasevaltion välejä, niin ei tartte koko maailman kärsiä jos inkkarit ja pakit nukettais toisensa seuraaviin elämiin.

Jotain hyötyä urheilustakin.

Päiväbudjetti

Kaikkia tietysti kiinnostaa onko Intia kallis maa.

On se. Varsinkin kalpeanaamoille. Menneiden reissujen vastaisesti, en ole pitänyt tarkkaa kirjanpitoa menoista. Tiedän kuitenkin paljonko rahaa on kokonaisuudessaan mennyt intiassa ja montako päivää olen täällä ollut. Näistä numeroista helposti huomataan, että päivässä on mennyt rahaa piirun verran vajaa kaks tonnia (28eur). Tämä sisältää siis majoituksen, matkailun, ruuat yms. Toisin sanoen kaiken paitsi lennot maahan.

Vielä on reissubudjettia jäljellä. Huraa!

Thirunelly

Matka temppelille

Herätys, pakkaus ja tuktukin kyytiin.

Keltaisella invamopolla ajoimme toiselle hotellille jossa saimme eilenkin hyvää länkkäriaamiaista. Munakkaan jälkeen bussiasemalle, josta napattiin bussi Kutta:an (85 INR), joka on melko lähellä päivämatkan pääteasemaa, Thirunellyn temppelin vieressä sijaitsevaa majataloa. Alunperin suunniteltiin ottavamme Kutasta taksi Thirunellyyn, mutta viiksivallu heitti hyvän vitsin heti hintaneuvottelun aluksi, joten päätimme jatkaa julkisilla, kun tässä Kutan "bussiasemalla" noita busseja on parkissa, ehkä jollakin pääsee perille. Onneksi apua oli tarjolla runsaasti, joku gurukin viittasi bussinikkunasta juttelemaan kanssaan. Neuvottelin gurun kanssa suomeksi ja hindiksi ja kyllä... juurikin tuolla samalla bussilla pääsee risteykseen, jossa pitää vielä kerran vaihtaa bussia. Tämän vahvisti paikallinen kylähullu hindiksi ja bussin lipunmyyjä englanniksi, joten luottavaisesti heitimme rinkat bussiin (14INR) ja itse kömmimme perässä.

Koko menomatkan ajan kylähullu sai aina välillä mieleensä jotain mitä hän halusi jakaa meille valkonaamoille. Vastattiin sille jotain suomeksi tai englanniksi ja mies pysyi tyytyväisenä saamaansa huomioon. Viimein jäimme tienhaaraan keskelle ei mitään odottelemaan bussia itse temppelille. Vastoin ennakko-odotuksia, tienhaarassa oli pieni kioski joka myi intian parhaita lihariisipiirakoita. Näin meille sanoi Saudeissa työskentelevä mies, joka oli lomamatkallaan menossa viereiseen kotikylään ja hyppäsi bussista ja odotti seuraavan jotta saisi lihariisipiirakoita itselleen ja perheelleen ostaa. Me ja kylähullu hypättiin siihen temppelibussiin (10INR) ja iso bussi paineli pikkuista neulansilmatietä mäkeä ylöspäin kohti temppeliä. Pidin lujasti kiinni ja silti liu'uin penkilläni vasemmasta reunasta oikeaan reunaan ja takaisin koko ajan. Juuri ennen temppeliä bussi pysäytti meidät Tripadvisorista valitsemamme majatalon (2200INR) kohdalle.

Jos päivän kahdensadan kilometrin matka kestää kuusi tuntia ja maksaa sataneljätoista rupiaa, niin rupiaa matkailu olemaan oikeassa hintaluokassa.

Luonnollisesti luonnonpuistossa

Enpä olekaan ennen mennyt julkisilla busseilla game drivelle.

Tai eihän se varsinainen game drive ollut, mutta suuri osa bussin 24827*) reitistä meni Wayanadin luonnonpuiston ja tiikerireservaatin halki. Tiikereitä ei nähty, mutta peuroja, apinoita ja kaks elefanttia. Tämä se on sitä reppureissailua. Afrikassa kun safarilla kävin pariinkin otteeseen, niin kyllä ne game drivet ja siirtymät oli aina kahdenkymmenen hengen turistirekalla tai pikku hiacella. Eli kalliilla pakettimatkalla. Toisaalta Intia on Afrikkaa paljon helpompi kohde matkustajalle. Täällä on infrastruktuuri kunnossa, julkinen liikenne toimii ja englantia taitavia ihmisiäkin on suht helppo löytää. Kiitos Brittien. Tosiaan luonnonpuiston läpi tultiin ja bongaukset tuli tehtyä kiitos hyvin harjaannutetun pelisilmän. Tosin puunrunkoefekti iski muutaman kerran, kun toivoin näkeväni tiikerin. Puunrunkoefektihän on se, kun luulet puunrunkoa suureksi kissapedoksi.

Mutta sitten kun se puunrunko viimein heiluttaa häntäänsä, niin kärsivällisyys palkitaan.

*Reittinumeroa ei vahvistettu virallisesta lähteestä