Kotiseutumuisteloja

Toiset on luotu kulkemaan

Toiset asuvat edelleen kolmikymppisinä samoissa maisemissa kuin varttuivat lapsesta teineiksi ja edelleen nuoriksi aikuisiksi.

Noihin toiseksi mainittuihin toisiin en osaa samaistua, koska allekirjoittanut on viisitoista kesää sitten kulkeutunut lapsuudenmaisemista yliopistoon ja sieltä edelleen hukannut itsensä maailmalle. Ennenkuin lähtee etsimään itseään maailmanympärimatkalta, kannattaa käydä etsimässä itseään lapsuuden maisemista. Näin ainakin insinöörin järki sanoo.

Enpä olisi arvannut aikanani lukion päättäjäisrituaalien eli vanhojen tanssien iltana, että tasan kuudentoista vuoden päästä tulen talvisiin maisemiin nostalgiakävelylle. Sen sijaan, että menisin nykyvanhojen tansseihin kuokkimaan, aloitan unenomaisessa tunnelmassa taivallukseni kohti viimeisintä kotiosoitettani. Lunta sataa kuin Max Payne videopelissä konsanaan. Mäkeä noustessani havaitsen kuinka lumi kolataan edelleen samoihin tienhaaroihin kuin aina ennenkin. Samat vanhat oikopolut on edelleen käytössä.

Hämmästelen itsekseni kuinka monta taloa vieläkin tunnistan ja kuinka monessa talossa on aikanaan asunut koulukavereita tai muusta syystä on vaan on tullut k.o. talossa käytyä sisällä asti.

Mikään ei ole täällä muuttunut. Paitsi minä.

Matka jatkuu ja tunnistan lumikinoksen josta olen joskus autoani saanut kavereiden avustuksella vetää ylös. Rajojahan ei tunnetusti löydä kuin ne ylittämällä ja eihän sitä muuten opi autolla ajamaan juhakankkusmaassa kuin niitä rajoja rikkomalla.

Kotipesä

Siinä se sitten on. Rivitalon päätyasunto. Kotipesä, josta tämä lintu lensi aikanaan pois.

Muistelen talon takaa menneen kävelypolun metsän läpi hiihtoladuille ja hiihtokeskukseen. Menihän se vieläkin. Hiihtokeskukseen menevä tie on edelleen jyrkkä ja jäinen ja sitä on veemäinen laskea alas kävellen. Kohta kuitenkin löydän itseni aseman takaa ja asemalla on etelään menevä henkilöjunakin parkissa. Noita tuli pienenä pentuna ihasteltua ja laskettua vaunujen lukumäärää. Muistelen ennätyksen olleen kolme veturia ja 38 vaunua tai jotain sinnepäin.

Matka jatkuu ja löydän leikkipuiston, jonne mentiin alaluokkalaisena fillarilla pienen pientä polkua pitkin kanalan vierestä. Ei ollut kanalaa enää mutta se kinttupolku sentään ylittää junaradan edelleen, eikä mitään alikulkuja ole rakennettu. Tätäkin tuli pienenä vedettyä fillarilla sokkona yli täydellä vauhdilla, luottaen että sen junan sitten kyllä kuulee ja ehtii jarruttaa tai jotain. Hyvin meni ja hengissä ollaan. Evoluutioteorialle ja luonnonvalinnalle kai kuuluu kiitokset.

Alan lähestyä toista vanhaa kotiosoitettani pahamaineisessa kerrostalossa ja vastaan tulee tutun näköinen tyttö kahta koiraa ja lastaan ulkoiluttamassa. Samaan aikaan ollaan koulussa oltu, ei se varmaan tunnistanut kun ei sanonut mitään. En sano minäkään mitään vaan yritän etsiä oikopolkua jota ei kuitenkaan enää ole, ainakaan näin talvisaikaan. Yhdestä tasakattoisesta talosta tulee yhtäaikaa mieleen väijyleikit pimeinä syysiltoina että Kellopeliappelsiini. Hassu toi ihmismieli kun tolleen assosioi.

Mopopojat on kuolleet sukupuuttoon. Tai sitten evoluutio ollut taas asialla, nimittäin yhden mopoautoilijan bongasin.

Vanhan tutun kerrostalon pihalla muistelen kuinka tuotakin erästä puuta hyväksikäytin opetellessani nuorelle miehelle hyödyllisiä taitoja eli kiipeämään puuhun. Ja noiden punaisten tiiliseinien välissä räjäyteltiin mattopommeja ja isoja kiinalaisia ja joitain itse tehtyjä pommeja. Jokaista kymmentä sormea alkaa jo paleltaa kun teen muistiinpanoja kännykkääni ja päätän kääntyä nykyistä majapaikkaani kohti.

Läheisen vanhainkodin käytävillä rällättiin kavereiden kanssa potkulaudoilla ja kerjättiin vanhuksilta vitosen kolikoita, joilla sitten ostettiin irtokarkkeja. Tuossa kulmilla oli joskus grilli, joka oli yhden raitin mittaisen katurallireitin toinen kääntöpiste. Keskustan keltainen puutalo on edelleen samassa maalissa kuin silloin kun siinä vielä oli divari jossa käytiin lukemassa sarjikset niitä kuitenkaan ostamatta. Jossain lähellä oli hevostalli, mutta en yhtäkkiä muista missä, enkä jaksa lähteä etsimään tarkemmin. Tuskin sitä kuitenkaan enää on.

Paluu rikospaikalle

Kahdeksankymmentäluvun neuvostosuomen kouluterveydenhoidon hammashuolto muistutti lähinnä natsi-saksan ihmislääketieteellisiä kokeita.

Sieltä sain minäkin kymmeneksi vuodeksi traumat, jotka ei lähteneet kuin Liettuassa yksityisellä hammaslääkäriklinikalla, kätevästi liettuan kielellä. Ei siitä englannista kuitenkaan apua olisi ollut. Mieti nyt itsekin montako sanaa saat sanottua suu puudutettuna paikkaa vaihdettaessa. Ehkä myös ex-kotipaikkakuntani nykynuoriso joutuu suunnistamaan liettuaan tai muualle hampaitaan paikkaamaan, piinapenkin entinen rakennus oli muuttunut asuinrakennuksiksi.

Tsekkaan vielä koulurakennukset, joissa on tullut itsekin vuosikausia farkkujen takamusta kulutettua oppitunneilla ja välitunneilla. Etenkin välitunnit olivat usein vaiherikkaita; ala-asteella selvitettiin nokkimisjärjestystä leikkimielisesti vuorenvalloitusta leikkien. Jäljistä päätellen samassa paikassa sijaitseva lumikinos toimii pelipaikkana myös tämän päivän nappuloiden leikeille. Yläasteella sosiaalisen arvohierarkian detaljeja ratkottiin puolestaan miehisesti nyrkein ja karatepotkuin. Koululaitos on selvästikin jäänyt evoluutioteorian vaikutusalueen ulkopuolelle, yläasteen ovilasin tilalla oli lastulevy nytkin. Äitien pikku kullannuput ovat todennäköisesti selvitelleet välejään.

Voikohan aikuisena oppia tuntemaan asuinpaikkansa niin perusteellisesti kuin lapsena? Väitän, että ei voi.